20 puheenvuoroa ihmisoikeuksista on sarja, jossa kirkon ja yhteiskunnan eri alojen asiantuntijat tuovat esiin ihmisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Kirjoitukset julkaistaan kahden viikon välein Kytkin-lehdessä.
Raamatun luomiskertomuksessa Jumala otti maan tomua ja muovaili siitä ensimmäisen ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen. Kun Jumala katseli luomansa ihmisen tallustelua maan päällä, hän tunnisti ihmisen ikävän ja näki tarpeelliseksi luoda hänelle kumppanin ihmisen omasta kylkiluusta.
Luomiskertomuksen kuvakieli iskee ihmisyyden ytimeen. Ihminen on tarkoitettu yhteyteen paitsi luojamme kanssa, myös maan ja toisten ihmisten kanssa.
Ihminen ei voi hyvin, jos hänen elämänsä irtoaa näistä perussuhteista. Kun ihminen revitään näistä suhteista irti, jotakin Jumalan kuvaksi luodussa ihmisessä särkyy. Kirkollisella kielellä syntiä ovat kaikki ne asenteet, teot ja laiminlyönnit, jotka rikkovat näitä perussuhteita.
Synnistä on kysymys siinäkin, kun modernilla kielellä puhutaan ihmisoikeusrikkomuksista. Toinen maailmansota ja natsi-Saksan julma toiminta herättivät yhteisen tarpeen laatia valtioiden välille sopimuksia, joilla turvattaisiin ihmisten oikeuksia ja vapautta elää ilman pelkoa ja puutetta.
Vuonna 1948 syntyneessä Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa palataan luomiskertomuksesta tuttuihin elämän perussuhteisiin: yksilöllä tulee olla oikeus uskontoon, henkilökohtaiseen turvaan ja ihmisten keskinäiseen yhteyteen veljeyden ja sisaruuden hengessä. Kansainväliset ihmisoikeusperiaatteet nousevat ihmiskunnan yhteisestä eettisestä koodista, jonka Jeesus ilmaisi sanoin: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”.
Kirkkojen on kuitenkin ollut vaikeaa yksimielisesti tukea konkreettisia ihmisoikeuksia. Tämä vaikeus on tullut viimevuosina vastaan muun muassa ilmastonmuutosta, valtioiden tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia, ehkäisyä tai homoseksuaalien oikeuksia koskevissa kysymyksissä.
Onneksi toisenlaisiakin esimerkkejä kirkkojen roolista ihmisoikeuskysymyksissä on olemassa. Konkreettiseksi esimerkiksi sopii se vahva tuki, jolla kristilliset kirkot asettuivat yhdessä puolustamaan kotimaansa sodan tai köyhyyden vuoksi jättäneitä pakolaisia, joita saapui syksyllä 2015 ennätyksellinen määrä eri puolille Eurooppaa ja jolla ne vetosivat ihmisten myötätuntoon tulijoita kohtaan.
Suomen kirkko ja turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen
Suomessa kirkon vahvuudeksi osoittautui yhteinen vahva eettinen selkäranka ja siitä nouseva selkeä viesti sekä auttamisen halu. Kun käsillä oli ihmisen akuutti avuntarve, kristillinen lähimmäisenrakkaus ei piiloutunut kirkon järjestys- ja hallintorakenteisiin.
Kirkon vahvuudeksi osoittautui myös koko maan kattava toimitilojen verkosto, toimivat paikalliset vapaaehtoistyön kontaktit sekä taito kommunikoida eri kulttuuritaustasta tulevien ihmisten kanssa.
Kun vastaanottokeskusten kapasiteetti täyttyi, oli ilahduttavaa havaita, miten nopeasti seurakuntien keskuudessa käynnistyi verrattain laaja vieraanvaraisuuden liike. Maahan tulleille turvapaikanhakijoille tarjottiin hätämajoitusta, välitöntä suojaa ja ruokaa. Ihmisiltä löytyi hyvää tahtoa paljon.
Kun käsillä oli ihmisen akuutti avuntarve, kristillinen lähimmäisenrakkaus ei piiloutunut kirkon järjestys- ja hallintorakenteisiin.
Kysyin itse Turun piispalta Kaarlo Kallialalta tekstiviestillä, tuleeko kirkon johdolta tukea, jos avaamme Liedon seurakunnan tilat hätämajoitukselle. Välittömästi sain myönteisen vastauksen ja uskalsin twiitata: ”Liedon seurakunta on valmis tarjoamaan #hätämajoitusta ja apua. #turvapaikanhakija #pakolaiskriisi #kirkko”
Twitteristä tieto levisi ja kotikylälläni käynnistyi nopeasti auttamisen halu. Muutamassa tunnissa lietolaiset olivat organisoineet vaate- ja patjakeräykset ja vapaaehtoisten verkoston. Ja jo samana iltana noin viisikymmentä turvapaikanhakijaa saattoi majoittua Liedon seurakuntatalolle.
Vieraanvaraisuuden liike synnytti moneen seurakuntaan myös pysyvämpiä maahanmuuttotyön työmuotoja. Juuri vastikään oli ilo nähdä kotiseurakuntani ilmoitustaululla arabiankielinen mainos, jossa kutsuttiin äitejä ja lapsia yhteen jakamaan arkea ja opettelemaan suomen kieltä.
Ahmadin tarina
Kymmenien tuhansien kotimaansa jättäneiden joukossa Turkuun saapui myös syyrialaistaustainen Ahmad Saleh, joka saapui Suomeen syksyllä 2015. Sota oli katkaissut Ahmadin yhteyden kotimaahan. Sain mahdollisuuden keskustella usein hänen kanssa. Kun Ahmad kertoi kertomustaan, ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun ihmisen kosketus isänmaahan irrotetaan. Siinä murretaan ihmisen perusturvallisuus, siinä katkaistaan yhteys identiteettiin ja omanarvontuntoon. Ihminen jätetään viime kädessä toisten armoille. Luottamusta uudessa ympäristössä on opeteltava. Voinko luottaa poliisiin? Onko viranomaiset puolellani?
Isänmaan ikävä tuli esille myös arkisissa tilanteissa. Kun laitoimme ruokaa Ahmadin kanssa, näin samalla hänen kaipaavan kotimaansa raaka-aineita. Välillä etsimme niitä lähialueen etnisistä kaupoista. Muistan, kun hän silmät välkehtien kertoi kotikylän joesta nostetuista kalansaaliista. Lopulta kertomukset päättyivät aina alakuloon: nyt kotikylä on tuhottu, vesi saastunut ja maa turmeltu.
Kertomukset Syyrian kylästä tulivat yhtäkkiä Liedon kylään. Kertomukset muuttivat meitä ja auttoivat ymmärtämään, mikä lahja on tuntea kotimaa ja kotikylä omaksi. Kun astelen tässä ja tunnen kotikyläni maan jalkojeni alla, tiedän, että tästä minut on tehty ja näiden talojen, maisemien ja ihmisten keskelle kuulun.
Kertomukset Syyrian kylästä tulivat yhtäkkiä Liedon kylään. Kertomukset muuttivat meitä ja auttoivat ymmärtämään, mikä lahja on tuntea kotimaa ja kotikylä omaksi.
Jokaisen ihmisen pitäisi voida tuntea askeltensa alla turvallinen kotimaa. Se kuuluu ihmisen perustaviin oikeuksiin. Jos taas ihmisen henki on vaarassa tai hänen ihmisoikeuksiaan loukataan, ihmisellä tulee olla oikeus lähteä ja etsiä kansainvälistä suojelua. Kun pakoon lähtenyttä autetaan, soisi että viranomaisilta, kirkon edustajilta ja meiltä yksittäisiltä kansalaisilta löytyisi sydäntä asettua lähtijän asemaan ja rohkeutta puolustaa häntä.
Ahmadin yhteys perheeseen ja ystäviin katkesi sodan seurauksena. Hän oli Suomessa yksin ja toisten armoilla. Kun Ahmedin perheenyhdistämistä koskevaa kamppailua seurasi, oli luottamus viranomaisiin välillä kovilla. Sitten onneksi tuli päiviä, jolloin valo tulvahti ja toivo heräsi, kunnes taas seuraavalla viikolla tapahtui romahdus. Oli hetkiä, jolloin muut toivoivat Ahmedin puolesta, kun perheenkokoaja itse jo oli luovuttaa.
Jokaisella ihmisellä on oikeus perheeseen. Kotimaan ikävä hellittää ja yksinäisyys murtuu, kun perheenkokoaminen onnistuu.
Ahmadin kertomuksella oli onnellinen loppu. Hän löysi ystäviä, oppi suomen kielen ja lopulta sai myös perheensä luokseen. Ahmad kertoi Kirkkoturvapäivän 10-vuotisjuhlassa Turussa 20.5. 2017 tuntemuksistaan muun muassa näin:
”Monien vaiheiden jälkeen päädyin Suomeen Tornioon. Olin onnekas. Löysin täältä ystävällisiä ihmisiä. Kirkko on auttanut minua paljon. Olen löytänyt ystäviä ja suomalainen perhe löysi minut. Olen opiskellut ja oppinut suomen kieltä ja kulttuuria.
Vaikka minulla on paljon ihmisiä täällä, olen ikävöinyt omaa perhettäni. Silloin ystävät auttoivat jaksamaan ja seisoivat rinnallani. Nyt on tapahtunut ihme. Vaimo ja lapsi tulevat tänä kesänä Suomeen.
Minulle on tapahtunut hyvin. Kaikille ei. Miten voisimme auttaa heitä? Meitä on paljon ja yhdessä voimme tehdä jotakin. Voisimmeko huolehtia tänne tulleista pakolaisista ja helpottaa perheiden yhdistämistä? Se olisi kaikkien etu.
Aloitin opinnot jo Syyriassa. Haluaisin päästä opiskelemaan insinööriksi ja sitten tehdä töitä. Minulla on täällä jo koti, jonne perheeni saapuu. Minun poikani tulee oppimaan täydellisesti suomen kielen, kulttuurin ja elämän. Se vähän jännittää. Mutta kaikkein tärkeintä on se, että voimme elää yhdessä ja turvallisesti. Minulla on ikävä Syyriaa, sukulaisia ja ystäviä, mutta sotaa ei.
Kiitän suomalaisia, että tämä kaikki on mahdollista. Olen lietolainen ja ylpeä siitä. Rakastan suomalaisia. ”
Risto Leppänen on Liedon kirkkoherra