20 puheenvuoroa ihmisoikeuksista on sarja, jossa kirkon ja yhteiskunnan eri alojen asiantuntijat tuovat esiin ihmisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Kirjoitukset julkaistaan kahden viikon välein Kytkin-lehdessä.
Tämä juttusarja on osa kirkossamme noussutta keskustelua huomioida ihmisoikeuksien toteutumisen merkitys. Pauli Rautiainen valotti omassa artikkelissaan ”Mistä suomalaiset perus-ja ihmisoikeusongelmat on tehty?” hyvin ongelmia, joita Suomessa on. Hieman jopa hätkähdin, kun siinä tuotiin esille oman elämänpiirini tutuin kokonaisuus: vammaisiin henkilöihin kohdistuva rakenteellinen syrjintä. Alue, jota ei läheskään aina tunnisteta.
Siitä ei ole kuin muutama vuosi, kun itse havahduin olevani monessa tilanteessa tosiasiallisesti syrjitty vammaisuudestani johtuen. Koska olen ollut koko ikäni liikuntarajoitteinen, monet tilanteet ovat tuntuneet vaan oman elämäni rajoitteilta, joihin on sopeuduttava. En ollut tiedostanut, että todellisuudessa ongelma ei ollut välttämättä ollenkaan minussa vaan yhteiskunnan ratkaisuissa ja suhtautumisessa vammaisia kansalaisiaan kohtaan. Kyse on ollut rakenteellisesta syrjinnästä.
Keiden tarpeiden ehdoilla yhteiskuntaamme rakennetaan?
Rakenteellinen syrjintä termi vie ajatukset helposti fyysisiin kokonaisuuksiin. Ne ovat useimmiten helpoiten havaittavia epäkohtia. Esteettömän sisäänpääsyn puuttuminen rakennukseen on selkeä ja hyvin todellinen rajoite pyörätuolin käyttäjän osallistumismahdollisuudelle. Sen ymmärtäminen vaatii vähän enemmän asioiden päättelyä, kuinka ongelmallista on näkövammaisen matkustaa itsenäisesti Helsingin joukkoliikenteessä, kun aivan uudet lipun leimauslaitteet vaativat näkökykyä toisin kuin vanhat. Molemmissa esimerkeissä on kyse rakenteellisesta syrjinnästä.
Kun selvitetään, mistä syystä ei ole rakennettu luiskaa tai muuta esteettömyyden takaavaa järjestelyä, törmätään usein arvovalintoihin. Aikaisemmin saatoin paremmin hyväksyä, jos luiskan teon esteeksi sanottiin historiallinen arkkitehtuuri. Sen jälkeen, kun sain käydä 1100-luvulla rakennetussa Pisan katedraalissa, jonka koko sisäänkäynti oli muutettu luiskaksi, selitykset historiallisten arvojen rajaavuudesta ovat ainakin minulle ontuneet pahasti.
Nämä fyysiset epätasa-arvoistukset kumpuavat meissä ihmisissä olevista henkisistä asenteista. Kuinka paljon siedämme erilaisuutta ja haluamme ottaa sen huomioon toiminnassamme? Millainen elämä on arvokasta, jonka hyväksi kannattaa tehdä töitä? Onko meillä kykyä asettua toisen asemaan niin, että se saa aikaan toisia huomioon ottavaa toimintaa?
Kun hyväksymme joukkoomme ja teemme valintojamme vain niiden hyväksi, jotka ovat samanlaisia kuin me itse, vaikutukset ”erilaisten” elämään ovat radikaalit.
Kun hyväksymme joukkoomme ja teemme valintojamme vain niiden hyväksi, jotka ovat samanlaisia kuin me itse, vaikutukset ”erilaisten” elämään ovat radikaalit. Silloin erilainen ei saa työpaikkaa, erilainen ei löydä puolisoa eikä pääse ystävälle kylään, kun tuottavuuden nimissä ei ole tarvetta rakentaa edes uusia asuntoja esteettömiksi.
Henkinen epätasavertaisuus
Oma kokonaisuutensa ovat tilanteet, kun tajuat, että sinua ei pidetä tasavertaisena ihmisenä erilaisuutesi takia. Sinun mielipiteitäsi jätetään huomiotta, koska sinulla ei voi olla erilaisuutesi takia osaamista ja älyä, josta olisi hyötyä ”normaaleille”. Olet alempiarvoinen, et niin tärkeä. Tällaiset tuntemukset ovat liian usein vammaisten henkilöiden arkipäivää. Tuollaisten kokemusten läpikäynti löytääkseen jälleen tasapainon elämään vaatii rautaista itsetuntoa.
Mikä on se tie, joka vie parempaan ihmisoikeuksien toteutumiseen myös vammaisten henkilöiden osalta? Perusongelmathan ovat asenteissa. Niihin vaikuttaminen ei ole helppoa eikä nopeaa. Näen, että asiallisen tiedon välittäminen on yksi välttämätön kanava. Se on kuitenkin tosiasia, että tiedolla asenteiden muuttaminen on usein melko tehotonta. Löytyykö vastaus mekanismien vahvistamisesta, joilla edesautetaan luonnollisten kontaktien syntymistä valtaväestön ja vammaisten henkilöiden kesken? Kun opimme tuntemaan henkilökohtaisesti, mitä tarpeiden huomioonottamattomuus saa aikaan, se avaa silmiämme. Osaamme toimia hieman paremmin sen eteen, että meillä kaikilla olisi edellytykset elää täysipainoista elämää riippumatta siitä, onko vammaisuus osa arkea vai ei.
Jukka Sariola on vammaisjärjestöaktivisti, joka toimii mm. kirkon saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnan puheenjohtajana