12.4.2018 / Yleinen

Papit vuonna 1918

Julkaistu Kategoriat YleinenAvainsanat , ,
Jaa:

Sisällissodan tutkimuksessa tapahtumia on kirkossa katsottu liian lyhyestä ajallisesta näkökulmasta. 

– Kirkon kannalta kyse oli rajusta muutosprosessista, jota voidaan kutsua vanhan kirkollisuuden hajoamiseksi, sekularisaatioksi tai demokratisoitumiseksi. Tämä kehitys oli alkanut jo 1800-luvun puolella. Kaunokirjallisesti tätä on kutsuttu myös ”kansan pyrkimykseksi katkoa kahleitaan”, Helsingin yliopistossa toimiva kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine pohtii.

Laineen mukaan paikallisella tasolla vuoden 1918 asetelmat olivat usein vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen tulosta. Valtakunnallisella tasolla hän katsoo kehityksen alkaneen tai ainakin kiihtyneen vuoden 1906 suurlakosta. Sitä seurasi levottomuuksien sarja, joka oli samanaikaista laskevan kirkossakäynnin kanssa.

Paikallisella tasolla vuoden 1918 asetelmat olivat usein vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen tulosta.

– Monet vanhaan kirkollisuuteen kuuluneet perinteet eivät enää olleet kaupungeissa itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi kirkossakäyminen väheni, rippikoulun käyminen työläisyhteisöissä ja siviiliavioliiton solmiminen tuli mahdolliseksi vuonna 1917. Samana vuonna Helsingissä Nikolainkirkossa, Kallion kirkossa ja Johanneksen kirkossa tapahtuivat niin sanotut tolstoilaiset kirkkovaltaukset: radikalismi näkyi kirkkosaleissa ja tunkeutui sananmukaisesti saarnatuoleihin.

Tapahtuneet muutokset herättivät papistossa pelkoa ja tarpeen etsiä uusia teitä. Ensimmäiset papiston veljespiirit perustettiin 1909 Pohjanmaalle ja Tampereelle. Pappisliitto syntyi pohjoismaisten esikuvien pohjalta näiden veljespiirien valtakunnalliseksi keskusliitoksi 14.1.1918. Veljespiirit liittyivät sen alaosastoiksi.

Papiston veljespiireillä oli kolme tavoitetta: keskinäinen hartaus, ajankohtainen keskustelu ja teologian harjoittamisen elvyttäminen.

– Rukous oli keino käsitellä ahdistusta. Esiinnousseista uudenlaisista ongelmista keskusteltiin papiston yksityisissä kokouksissa. Saarnojen tasoa yritettiin parantaa, jotta päästäisiin parempaan kommunikointiin kirkkoa haastaneiden kanssa.

Kaksi pääsuuntausta

Laineen mukaan kirkolla oli 1906-1918 kaksi keskeistä suuntausta, joiden avulla yritettiin ratkaista esiin nousseet ongelmat. Herättäjä-lehden ympärille syntynyt konservatiivinen rintama ja Kotimaan ympärille rakentunut niin sanottu nuorkirkollinen suuntaus.

– Nuorkirkolliset pyrkivät muokkaamaan kirkkoa toiminnalliseen ja aktiiviseen suuntaan sekä virittelemään keskustelua. He perustivat seurakuntakoteja ja -taloja sekä kirkkopäivät. Ensimmäisille tammikuussa 1918 Helsingissä pidetyille kirkkopäiville osallistui yli 1000 henkilöä.

– Herättäjän lukijat eli ”turkulaiset” – joiden vankka tukija arkkipiispa Gustav Johansson oli – vieroksuivat kirkon muutoksia ja yhteiskunnallistamista. Heille veljespiirit olivat ennen muuta yhteisen rukouksen foorumeita tai käytännöllisiä ammattiryhmiä ilman niin sanottua edunvalvontaa, sanoo Laine ja toteaa, että kirkon piirissä vaikutti myös pieni, mutta aktiivinen kristillinen työväenliike.

Ei-punaisia pappeja

Ilkka Huhdan tutkimusten mukaan aktiivisesti sisällissotaan otti osaa noin 60 pappia. Yhteensä Suomessa oli 1918 noin 985–990 pappia. 

Valtaosa pyrki jatkamaan toimintaansa kuten ennenkin, osa varmaankin arkkipiispan ohjetta noudattaen. Vaatimus olla sotkeutumatta politiikkaan ja olla sotkematta sitä saarnoihin oli peräisin jo karoliinisesta kirkkolaista 1686. Se oli aktualisoitunut toistuvasti, esimerkiksi hattujen sodassa 1741–1743,  Laine toteaa. Hän muistuttaa, että vuonna 1918 myös punakaartiin liittyneet olivat seurakunnan jäseniä, mikä vaikutti pappien asenteisiin heitä kohtaan.

– Luultavaa on, että viimeistään sodan aikana papistolla oli käsitys siitä, ketkä punakaartilaisista olivat ”harhaanjohdettuja”, ketkä kiihottajia ja ketkä  johtajia -kahteen jälkimmäiseen ryhmään ei voinut vaikuttaa. Vuonna 1919 sanomalehdistössä esiintyi käsite ei-punainen. Monia pappeja voisi ehkä nimittää ei-punaisiksi mieluummin kuin valkoisiksi.

Luultavaa on, että viimeistään sodan aikana papistolla oli käsitys siitä, ketkä punakaartilaisista olivat ”harhaanjohdettuja”, ketkä kiihottajia ja ketkä  johtajia -kahteen jälkimmäiseen ryhmään ei voinut vaikuttaa.

Laine toteaa, että punaisessa Suomessa vallan jako ei ollut yksimuotoinen ilmiö. Monissa kunnissa valkoinen kunnanvaltuusto jatkoi punaisten valvonnassa. Osassa kuntia valta jaettiin ja vain osassa punaiset panivat paikalliset valkoiset vallanpitäjät viralta.

– Monin paikoin tilanne saatiin paikallisesti rauhoitettua. Huomionarvoista on, että valtaosa kymmenestä punaisten surmaamasta papista murhattiin Kymenlaaksossa punaisten paetessa kohti Venäjää. Vuonna 1919 myös valkoisissa lehdissä tunnustettiin, että punaisen terrorin kärkenä olivat muualta tulleet iskuryhmät, jotka riehuivat vieraalla paikkakunnalla.

Pappien saarnoihin ja mielipiteisiin vaikuttivat laillisuus-näkökohdat, oma poliittinen suuntautuneisuus ja pelko punaisten toimenpiteistä.

– Punaisten toiminta nähtiin kapinana. Vanhasuomalaisuus ja sen perinnön jatkajaksi 1918 syntynyt Kansallinen Kokoomus korostivat itsenäisyyttä ja konservatiivisesti laillisuutta. Kansanvaltuusvaltuuskunta oli puolestaan poistanut oikeuden periä rästissä olevat kirkollisverot, tuohon aikaan ei ollut ennakkoverotusta.  Huhuilla ja kauhutarinoilla punaisesta terrorista oli vaikutusta. Papisto pelkäsi erityisesti muualta tulevaa väkivaltaa ja vain poikkeustapauksissa omien seurakuntiensa radikalisoituneita.

– Merkitystä oli myös sillä, millaiset suhteet papilla oli pappilan torppareihin ja mikä papin asenne oli ylipäätään sosialismiin.

Kirkko etsi paikkaansa

Laineen mukaan osalle papistoa sota merkitsi pahan tappiota.

– He uskoivat, että heitä ahdistaneet muutokset oli pyyhkäisty pois kuin paha uni sosialismin kaatamisen myötä. Osa papeista pyrki jatkamaan entiseen malliin ja osa pyrki jatkamaan sosialismin juurimista esimerkiksi punavankien tai punaorpojen uudelleenkasvatuksella. Vankileirien korkeiden kuolleisuuslukujen vuoksi papiston rooli niillä herätti punaisten parissa erityistä katkeruutta.

Pappisliitto perustettiin sisällissodan kynnyksellä

 

 

 

 

 

Jo vuonna 1918 Pappisliiton yhteydessä perustettiin Suomen kirkon marttyyripappien rahasto sisällissodassa terrorin uhreina surmansa saaneiden pappien ja kirkon kärsimysten muistoksi. Myöhemmin nimi muutettiin ensin marttyyrirahastoksi ja sitten muistorahastoksi.

– Papiston kapeakatseisuuteen valkoisen terrorin suhteen vaikutti epäilemättä tällainen marttyyriasenne. Lisäksi sodan jälkeen vallitsi yleinen kostomieliala, josta suojeluskunnat ja myöhemmin oikeistoradikalismi versoivat. Kari Selén on arvioinut, että lähes joka kolmas alle 45-vuotias suomalainen pappi osallistui suojeluskunnan toimintaan. Tässä ilmapiirissä sympatian osoittaminen punaisille ei ollut papeillekaan mahdollista.

Toisenlaista näkökulmaa toi esimerkiksi Pappisliiton ensimmäinen puheenjohtaja Antti J. Pietilä, joka itse oli lähtöisin köyhistä oloista. Pietilä katsoi, että marttyyripappien muiston vaalimisen ohella papiston tuli katsoa peiliin. Hänen mukaansa kapina oli ainakin osin osoitusta papiston ja kirkon tehtävien epäonnistumisesta tavoittaa kansan syvät rivit.

Pietilän mukaan kapinan kukistamisen jälkeen uuden Pappisliiton avulla oli tarpeen uudistaa Lutherin hengessä pappiskuvaa ja kirkkoa.

– Pietilä puolusti myöhemmin torpparien vapauttamista ihmisoikeusasiana, jonka laiminlyönti oli aiheuttanut kansan vieraantumisen kirkosta ja epäluulon pappeihin.

Näissä ajatuksissa kehä kiertyi umpeen: palattiin vuosien 1906-1918 väliseen ahdistukseen, jossa kirkko yritti löytää paikkaansa.

 

Esko M. Laine on kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa

Artikkelikuva: Kiitosjumalanpalvelus Tampereen raatihuoneen parvekkeella, todennäköisesti 16.4.1918. Kuva: Museovirasto.