Hyvin perustein voi sanoa, että ilman Martti Lutheria ja hänen vaikutuksestaan syntynyttä reformaatiota tuskin olisi itsenäistä hyvinvointivaltio-Suomea.
Ei ole liioittelua sanoa, että maamme liittäminen Ruotsiin ja samalla roomalaiskatoliseen kirkkoon 1100-luvulla oli historiamme tärkeimpiä tapahtumia. Se kiinnitti meidät länsieurooppalaiseen sivistyspiiriin. Kristinuskoa kuningas Erikin ristiretki ei tosin tuonut maahan. Se oli saanut täällä jalansijaa jo aikaisemmin. Ratkaisevaa oli, että se liitti meidät katoliseen kirkkoon ja erotti ortodoksisesta.
Ortodoksista kirkkoa väheksymättä on todettava, että sen piiriin jäädessään Suomi ilmeisesti olisi vähitellen kiinnittynyt Venäjään. Ortodoksinen Suomi tuskin olisi myöhemmin siitä irtautunut.
Kaukaisten historiallisten tapahtumien merkitystä osoittaa että Neuvostoliiton neljännesvuosisata sitten hajotessa Venäjän itäraja, kun siihen luetaan Valko-Venäjä ja Ukraina, tuli kulkemaan suurin piirtein samaa viivaa kuin jo 500-luvulla oli muodostunut Itä- ja Länsi-Rooman ja sitten katolisen ja ortodoksisen kirkon välille.
Luther pohti paljon yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän erotti siinä kaksi vallankäytön aluetta, regimenttiä, maallisen ja hengellisen. Ne olivat erillään mutta niillä oli kuitenkin yhteinen päämäärä, yhteinen hyvä. Se merkitsee, että kirkko voi, ja sen tulee, osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ottaa kantaa. Mutta se ei saa käyttää maalliselle vallalle kuuluvia välineitä.
Hän suhtautui periaatteessa myönteisesti taloudelliseen toimintaan. Jumala siunaa rehellistä kauppaa, sanoi Luther Wittenbergin kauppiaille. Kohtuulliset tuloerot voi sallia, jos ne takaavat yhteiskunnan toimivuuden ja talouden tulokset. Omaisuutta oli hoidettava huolella.
Luther kritisoi jyrkästi yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, koronkiskontaa ja palvelusväen huonoa kohtelua. Hän katsoi, että esivallan tulee hoitaa monia perheelle kuuluneita laajemman mittakaavan tehtäviä, kuten kouluopetusta sekä sairaan- ja köyhäinhoitoa. Siinä on taustaa hyvinvointivaltiolle.
Yhteiskuntaa oli hänen mielestään kehitettävä siten, että kenenkään ei tarvitsisi kerjätä. Lutherin ajatteluun kuului vaatimus, että kirkon ja valtion yhdessä oli huolehdittava heikommista. Köyhäinhoito olikin kirkon tehtävänä vuosisatoja kunnes se siirtyi valtiolle.
Kristillisen elämän ihanne oli lähimmäisen rakastamista ja palvelemista. Arjen kutsumuksen luterilainen pyhittäminen onkin paljon muuttanut pohjoismaista kulttuuria.
1500-luvun reformaatiolla ja siitä syntyneillä protestanttisilla kirkoilla oli suuri merkitys demokratian kehitykselle maailmassa. Sitä osoittaa että 1939, toisen maailmansodan puhjetessa, demokratioita oli vain protestanttisissa maissa ja Ranskassa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen demokratia vakiintui katolisissa valtioissa. Ortodoksiseen maailmaan se ei ole tahtonut juurtua vieläkään.
Luterilainen kirkkomme sopeutui hyvin kansaan ja silloiseen maatalousyhteiskuntaan. Herätysliikkeet ja suomalaisuuden nousu 1800-luvulla loivat kansankirkon. Papisto tuli vanhan yläluokan sijaan suuressa määrin kansan keskuudesta. Se oli aivan muuta kuin Baltiassa jossa papisto oli yksinomaan saksankielistä yläluokkaa. Näin syntynyt ero näkyy edelleen. Siellä kirkko ei olekaan juurtunut kansaan yhtä syvästi kuin täällä.
Reformaatio toi Suomeen kansankielisen painetun kirjallisuuden ja kirjakielen. Se oli suuri tekijä kansallisessa heräämisessä. Papistolla olikin yhdessä talonpoikaissäädyn kanssa tärkeä rooli suomen kielen ajajana autonomian ajan valtiopäivillä. Suuret tuon ajan kansallisen herätyksen kulttuurivaikuttajat Elias Lönnrot, J.L. Runeberg ja Z. Topelius olivat aktiivisia kristittyjä ja virsirunoilijoita.
Suomen itsenäistymiseen liittyi sisällissodan tragedia. Mutta maamme selviytyi siitä huomattavan nopeasti. Hävinneellä puolella ollut sosialidemokraattinen puolue sai jo seitsemän vuotta myöhemmin yksin muodostaa hallituksen. Väinö Tannerin johtamana se pysyi vallassa yli vuoden. Sellaista ei ole tapahtunut missään muualla. Yleensä sisällissotien hävinneet on vuosikymmeniä pidetty vallankäytön ulkopuolella, usein maanpaossa.
Mielenkiintoinen osoitus kirkkomme juurtumisesta väestöön on heti itsenäistymisen jälkeen hyväksytty uskonnonvapauslaki. Vanha työväenliikehän oli jyrkästi uskonnon vastainen ja ajoi kirkon eroa valtiosta. Vaikka sitä vaaleissa kannatti lähes puolet äänestäneistä, kirkosta eroamisen mahdollisuutta käytti vain muutama prosentti väestöstä.
Suomi oli sittenkin yllättävän yhtenäinen. Maa eheytyi, demokratia vahvistui ja elintaso nousi. Kirkolla ja papistolla oli silloin aktiivinen panos politiikassa.
Suomen demokratian syvyyttä osoittaa, että 1939 Suomi kuului Euroopan demokraattiseen vähemmistöön. Enemmistö maanosaamme valtioista näet luopui ensimmäisen maailmansodan päättyessä omaksumastaan demokraattisesta järjestelmästä. Vuonna 1920 oli täällä 27 demokratiaa, 1939 enää kaksitoista. Sotien jälkeen Suomi oli ainoa Neuvostoliiton rajanaapuri, jossa demokratia säilyi.
Sotiakin ajatellen kirkon merkitys kansakunnan korkean moraalin luojana on ilmeinen. Se on taustalla siinä, että korruptoituneisuutta mittaavissa tutkimuksissa meidän on todettu olevan vähiten korruptoituneita maita maailmassa.
Luterilaisuuden merkityksestä Suomelle antaa hyvin puhuttelevan kuvan suurlähettiläs René Nyberg ( Viimeinen juna Moskovaan s. 203-204):
Helsinkiläinen kasvuympäristöni ei ollut mitenkään uskonnollismielinen, lähinnä tapakristitty. Isäni harrastuksiin kuului teosofia ja vanhempani seurustelivat muun muassa selvänäkijä Aino Kassisen kanssa. Saksalaisen koulun uskonnonopetuksesta mieleen jä lähinnä kirkkohistoria. Työskentely Neuvostoliitossa ja Venäjällä sai minut kuitenkin kiinnostumaan luterilaisen perinteen merkityksestä Suomen kehitykselle. Kontrasti Suomeen oli vahva. …. Venäjän-vuoteni vahvistivat luterilaista kulttuuri-identiteettiäni. Se on kaukana nykysuomalaisesta diskurssista, jossa kirkosta erotaan jopa mielijohteesta. Laskin Venäjällä usein leikkiä, että tunnetuin koskaan elänyt suomalainen on Martti Luther. Jotkut venäläiset ymmärsivät, mitä tarkoitin, mutta pelkään etteivät kaikki suomalaiset enää arvosta luterilaisen kulttuuriperinnön merkitystä.
Kun maan johtaviin kuuluva diplomaatti, entinen Berliinin- ja Moskovan-suurlähettiläs, ja vieläpä juutalaistaustainen, noin sanoo, kirkon on syytä pitää esillä luterilaista perintöään.
Tunnettu historiantutkija professori Matti Klinge toteaa, että luterilaisuus on ainoa asia, joka yhdistää Pohjolaa. Hänen mukaansa se on täällä kaiken läpi kulkeva henkinen perintö. Viikinkiaika ei sitä ole. Klinge jatkaa: Tässä on selvä historiallinen kontinuiteetti, ja luterilainen systeemi, jossa valtio ja kirkko toimivat yhdessä, on edelleen koko Pohjolaa yhteen sitova tekijä.
Kuningas Erikistä ja piispa Henrikistä tie vei uuden ajan alussa luterilaisuuteen, Ruotsin luterilaiseen kirkkoon. Lopulta ollaan sitten Euroopan Unionissa. EU-Suomi, itsenäinen hyvinvointivaltio, on nimenomaan luterilaisuuden seurausta. Voi sanoa että se on luterilaisuuden hedelmä.
Professori Seikko Eskola, Helsinki