Kommenttipuheenvuoro kirkon ihmisoikeusfoorumissa 14.3.2017
Ensimmäiseksi kiitän mahdollisuudesta kommentoida professori Gunnar Heienen esitelmää ja sen taustalla olevaa Norjan kirkon ihmisoikeuspohdintaa kuvaavaa Vapauttakaa sorretut –dokumenttia (linkki englanninkieliseen käännökseen: Set the Oppressed Free). Täytyy ihan ensin sanoa, miten hieno teksti on.
Se on hyvin laaja, mutta selkeä ja ymmärrettävä esitys, joka tuo oivaltavalla tavalla esille kirkon ajattelun itsestään selviä kytkentöjä ihmisoikeuksiin, osoittaa missä kristillinen etiikka menee ihmisoikeuksia pidemmälle, mutta myös nostaa esille ihmisoikeuksien ja kirkon välisiä vaikeita kipupisteitä: näihin palaan myöhemmin kommenttini lopussa.
Selvitän aluksi kirkon ja ihmisoikeuksien laajempaa ja historiallista suhdetta. On kuvaavaa ajastamme, että kirkko pyytää minua kommentoimaan käytännön ihmisoikeusohjelmaa. Minä olen maallisena ihmisoikeustyöntekijänä koko ajan huomannut olevani enemmän kiinnostunut ihmisoikeuksien taustalla olevasta moraalietiikasta ja tämä on johtanut teologisiin ja historiallisiin pohdintoihin, joita nyt jaan kanssanne
Hyvän tekemisen historiasta
Yhdysvaltalaisen Michael Barnettin mukaan kansainvälisen auttamisen tai hyvän tekemisen historia voidaan karkeasti jakaa kolmeen aikakauteen: aikaan ennen toista maailmansotaa, sen jälkeiseen aikaan ja kolmanneksi kylmän sodan jälkeiseen uusliberaalin globalisaation aikaan.
Ensimmäistä kautta 1800-luvulta aina 1900-luvun puoliväliin saakka Pohjoisen pallonpuoliskon myötätunnon ja pelastuksen viesti oli puettu läntiseen sivilisoivaan missioon, johon keskeisesti kuului lähetystyö. Siis selkokielellä ”pakanoiden käännyttäminen kristinuskoon”. Kristinuskon levittäminen oli osa kolonialismia.
Toisen maailmansodan jälkeen tällainen ajattelu hiipui. Sivilisoivan mission sijaan puhuttiin nyt etelän itsenäistymisestä ja kehityksestä. Samalla kun pohjoisessa rakennettiin hyvinvointivaltioita, puhuttiin etelän kehitysvaltioista. Kristinuskon sijaan kiinnosti sosialismi eri muodoissa.
Vasta 1970-luvulta eteenpäin, ja laajemmin vasta kylmän sodan päättymisen jälkeen kansainvälinen myötätunto ja pelastus on puettu ihmisoikeuksien kielelle.
Tätä kehitystä kuvaa hyvin oman työnantajani Amnesty Internationalin perustajan Peter Benensonin aikanaan kirjoittamat sanat:
Amnestyn tarkoituksena on uudelleen sytyttää tuli ihmisten mielissä. Sen tulee antaa Jumalasta irtaantuneelle tunne yhteenkuuluvuudesta, itseään suuremmasta olemisesta osana koko ihmiskuntaa (…) Sen tulee olla yhteinen side, jonka avulla kaiken maailman idealistit voivat tehdä yhteistyötä. Se on suunniteltu kanavaksi sille piilevälle innostukselle, jota erityisesti sosialismin sammumisen jälkeen löytyy monella turhautuneella idealistilla.
Amnestyä ei ehkä ihan syyttä ole kutsuttu ”maalliseksi kirkoksi”.
Kun pintaa syvemmin kaivaa pohjoista auttamisen alaa, niin huomaa, että lähes kaikkien järjestöjen – myös täysin maallisten – taustalta löytyy uskovaisia tai ainakin uskonnollisia henkilöitä. Auttamisen ja oikeuksien tarinaa on itse asiassa vaikea ymmärtää ja kuvata ilman käsitteitä kuten pyhyys, hengellisyys, kutsumus tai transsendenttisuus. Ja näistä asioista on vaikea puhua käyttämättä uskonnollista kieltä.
Kärsivän Kristuksen sijaan meillä on kärsivä ihmisyys
Mitä lähemmäs me tulemme omaa aikaamme, tämä pyhyys kuitenkin erkaantuu uskonnosta ja sen paikan transsendenttisena pyhänä modernissa maailmassa ottaa joko kansakunta tai ihmisyys.
Kun puhumme sekulaarisesta pyhästä ihmisyydestä, niin transsendenttisuus on horisontaalista eikä vertikaalista. Motivaation lähteet hyvän tekemiselle ovat ihmistenvälisiä eivätkä jumalallisia. Pyhä löytyy ”toisessa”, joka on kuin minä, mutta samalla minulle vieras. Vain kohtaamalla itsemme vieraan kasvojen kautta voimme ymmärtää ihmisyyden ajatuksen, ja siitä tulee pyhää. Ihmisoikeuskielellä pahin mahdollinen rikos onkin ”rikos ihmisyyttä vastaan”.
Kärsivän Kristuksen sijaan meillä on kärsivä ihmisyys. Tästä näkökulmasta ihmisoikeuksien tarkoituksena on suojella viattomia kärsiviä – ja laajemmin viattomuuden ideaa, hyvyyttä, puhtautta ja syyttömyyttä, jota löytyi kaikista yksilöistä, ja joka on eräänlainen maallinen sielu.
Ja kaiken tämän voi tietenkin myös nähdä kristinuskon mission jatkeena.
”Ihmisoikeususkonto”
Tähän saakka olen puhunut ihmisoikeuksista lähinnä niiden eettis-moraalisen ulottuvuuden näkökulmasta, jollaisena ne ovat tänään pystyneet omimaan tietynlaisen hegemonisen kielen aseman. Tänään kaikki valtaapitävät lähes kaikkialla maailmassa tunnustuvat oikeudet, vaikka eivät niitä välttämättä kunnioita. Vastaavasti tänään kaikki hyvä halutaan pukea ihmisoikeuskielelle. Se mitä tahdomme, muuttuu oikeudeksemme.
Mutta kansainvälisissä suhteissa ja tietenkin myös omassa maassamme ne vaikuttavat yhtä lailla ja kasvavasti juridisina oikeudellisina välineinä.
Ihmisoikeudet ovat siis oma uskomusjärjestelmänsä, joilla on sitä tulkitsevaa papistoa Genevessä, on ihmisoikeusjulistuksen ja sopimusten artikloihin ja juridisen ratkaisun ensisijaisuuteen kivenkovasti tukeutuvia fundamentalisteja. On poliittisia uudistajia ja jopa radikaaleja uskonpuhdistajia. On liberaaleja, jotka painottavat vapausoikeuksia ja toisia, jotka painottavat vapautta enemmän tasa-arvoa.
Modernit ihmisoikeudet ja kirkko
Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta vuodelta 1948 pidetään yleensä modernin ihmisoikeustyön juridisena perustana. Valtaosa tutkijoista ja ihmisoikeusjärjestöistä ovat pitkään pyrkineet todistelemaan sen ”yleismaailmallisuutta”, miten se heijastaa eri kulttuurien arvoja ja miten eri puolilta maailmaa lähtöisin olevat henkilöt osallistuivat sen laatimiseen.
Uudempi tutkimussuunta kuitenkin painottaa julistuksen kristillisiä juuria. Näiden tutkijoiden mukaan julistuksen keskeisten laatijoiden joukossa ja heidän taustatukijoina oli useita niin katolilaisia kuin protestanttisia ajattelijoita ja heidän pääasiallisena tavoitteenaan, vaikka julistus laajemmin puhuikin maallisella kielellä, oli uskonvapauden säilyttäminen. Julistuksen syntyhetkellä ja heti sen jälkeen sen kristillistä historiaa piti kuitenkin ”häivyttää tarinasta”.
Ehkä tunnetuin tällaisen näkökulman edustaja, Samuel Moyn, näkee Christian Human Rights kirjassaan julistuksen eurooppalaisten katolilaisten ja angloamerikkalaisten protestanttien yhteisenä projektina, jota kristityt Lähi-idästä, Latinalaisesta Amerikasta ja Aasiasta tukivat.
Moynin mukaan projektin keskeiset juuret ovat katolilaisissa ihmisarvon ja ihmisen persoonan käsitteissä, jotka esiintyvät useasti julistuksen tekstissä, mutta samalla katolilaiset joutuivat kuuntelemaan protestantteja, joille mielipiteen vapaus (alun perin omasta uskonnon sisäisestä näkökulmasta) oli tärkeää.
Julistuksen laatijoiden tarkoituksena oli toimia kristillismoraalisen yhteisön puolustajana yhtäältä lännessä lisääntyvää maallista individualismia ja toisaalta totalitarismia vastaan, jota edusti lähinnä kommunistinen itäblokki. Sen sijaan, että kirkko olisi enää pyrkinyt omimaan maallisen vallan, uskonvapaus ja vapaus vaihtaa uskontoa suojelivat kirkkoja maalliselta vallalta ja itse asiassa mahdollistivat niiden kasvun yhteiskunnallisina toimijoina. Vapaus vaihtaa uskontoa suojasi myös erityisesti yhdysvaltalaisille protestanteille tärkeän lähetystyön.
Tästä näkökulmasta ja kristinuskon faktisesti hiipuessa Euroopassa ei ole mikään ihme, että julistuksen hyväksymisen jälkeen se vaipui unholaan.
Uusi vaihe ihmisoikeuksissa
Varsinaisen tulemisensa ihmisoikeudet kokivat, kuten esitykseni alussa totesin, vasta 1970-luvun lopussa, jolloin niiden kristillinen tausta oli jo häivytetty ja asteittain siitä, varsinkin 1990-luvulta eteenpäin ihmisoikeudet ovat laajentuneet huimasti. Kaikkien muiden suurten tarinoiden hiipuessa, ihmisoikeuksista oli tullut ”viimeinen utopia” ja tästä alun perin minimalistisesta moraalisesta projektista oli tullut maksimaalinen poliittinen ohjelma. Tätä laajentumista Vapauttakaa sorretut dokumentin jälkiosan teemaluvut hyvin ansiokkaasti kuvaavat.
Oli sitten kyse naisten oikeuksista tai seksuaalisesta suuntautumisesta, vammaisista tai alkuperäiskansoista, näiden ihmisten taistelu oikeuksista ja kunnioituksesta ja historiallista syrjintää vastaan on puettu ihmisoikeuksien vapauttavaan kieleen. Yhä useammin myös näemme, että nämä taistelut johtavat lakimuutoksiin ja uusiin käytäntöihin.
Samalla ennen niin läheinen yhteys ihmisoikeuksien ja kristinuskon välillä on paikoittain muuttunut etäisemmäksi ja jossain tilanteessa jopa vastakkainasetteluksi.
Konservatiiviset kirkot eripuolilla maailmaa vastustavat aborttia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia. Jotkut kirkot pitävät ehkäisyopetuksen ja ehkäisyvälineiden käyttöä ongelmallisena HIV/Aidsin vastaisessa taistelussa, ja saavat usein myös tukea omien maidensa hallituksilta. Erityisesti kansainvälisillä foorumeilla naisten oikeudet, ja tärkeimpänä näistä lisääntymisterveysoikeudet, sekä erilaisten vähemmistöjen oikeudet ovat viime vuosina olleet hyökkäyksen kohteena tahoilta, jota Clifford Bob kutsuu ”baptisti-burqa” –verkostoksi. Vertaus on ehkä Suomen baptisteja kohtaan loukkaavaa, mutta pitää nähdä yhdysvaltalaisessa kontekstissa.
Näiden konservatiivis-patriarkaalisten uskontosuuntausten kanssa laajentunut ihmisoikeuskäsitys on törmäyskurssilla. Kyseiset ryhmät faktisesti alistavat ”perhearvojen” nimissä naisia ja pyrkivät kaikissa tilanteissa hallitsemaan heidän kehojaan. Ryhmien ihmiskäsitykseen ei myöskään mahdu homoseksuaalisuus.
Tästä olemme tietenkin myös Suomessa viime aikoina käyneet kovaa keskustelua maaliskuun 1. päivä voimaan astuneen tasa-arvoisen avioliittolain myötä.
Entä maantiede?
Laajentuneella ihmisoikeuskäsityksellä ja kirkkojen suhteella on myös maantieteellinen ulottuvuus.
Reilu sata vuotta sitten 80 prosenttia maailman kristityistä asui pohjoisella pallonpuoliskolla. Tänään enää 40 prosenttia. Sadassa vuodessa kristittyjen lukumäärä Aasiassa ja Afrikassa on kasvanut 750 miljoonalla ihmisellä. Samalla muuksi kuin tapakristityiksi tunnustautuu vain neljännes Euroopan väestöstä. Kristinuskosta on tullut globaalin etelän usko.
Jos aiemmin väitin, että ihmisoikeudet moraalis-eettisenä kielenä ovat ajan saatossa vallanneet kristinuskon tilan maallistuneessa Pohjoisessa, tilanne ei ole sama muualla maailmassa, jossa uskonto edelleen, joko kristinuskon, islamin tai vaikka hinduismin kautta on voimissaan, ja yhdistettynä perinteiseen patriarkaalisuuteen on usein myös konservatiivista, ulossulkevaa ja jopa sortavaa.
Tästä seuraa, että mikäli kirkko haluaa olla relevantti yhteiskunnallinen toimija, sen on Euroopassa lähes pakko puhua maallista kieltä – kääntää moraalioppinsa ihmisoikeuskielelle ja hyväksyä laajempi syrjimättömyyttä vaativa ihmiskäsitys. Mutta paradoksaalisesti, mikäli ihmisoikeudet haluavat saada laajempaa vastakaikua globaalissa etelässä, niiden puolestapuhujien on puhuttava uskonnollista kieltä. Koska kuten sudanilainen ihmisoikeustutkija Abduaahi An-Na’im sanoo:
Ellei ihmisoikeuksia puolusteta uskonnollisin perustein, ne tullaan näkemään uskonnon vastaisina. Globaali ihmisoikeuskulttuuri on mahdollinen vain, jos uskonto ja ihmisoikeudet voidaan nähdä synonyymeina uskonnollisten kohderyhmien ajattelussa, tunteissa, motivaatiossa ja toiminnassa.
Tässä pohjoisen pallonpuoliskon kirkoilla onkin haastetta: Miten onnistuneesti omaksua laajempi ihmisoikeuskäsitys, ja samalla levittää tätä viestiä etelän pallonpuoliskon kirkoille ja muille olematta holhoava?
Itse toivon, että kirkko tässä onnistuu, sillä näen, että kristillinen etiikka menee paljon ihmisoikeuksia pidemmälle
Itse toivon, että kirkko tässä onnistuu, sillä näen, että kristillinen etiikka menee paljon ihmisoikeuksia pidemmälle. Kuten Vapauttakaa sorretut dokumenttikin toteaa: Rakkaus, lojaliteetti, omatunto, anteeksianto ja sovinto ovat käsitteitä, jotka ovat juridisella kielellä vaikeita käsitellä, ihmisoikeudet siis tarvitsevat itseään suurempaa etiikkaa. Ja tämän kirkko hallitsee suvereenisti. Samalla me tietenkin tarvitsemme edelleen niitä juridisia oikeuksia, jotka suojaavat meitä syrjinnältä ja takaavat kaikille yhdenvertaisen kohtelun.
Kirkon ihmisoikeusagenda
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirkon kannattaa pohtia omaa suhtautumistaan ihmisoikeuksiin ennen kaikkea Suomessa. Tämä tulisi tehdä sekä aiemmin esille nostettujen vaikeitten kysymysten avulla että erityisesti kahden kysymyksen kautta, jossa näen, että kirkon rooli on erityisen tärkeä. Tarkoituksella en pue näitä kysymyksiä juridisiin termeihin, sillä kyse on vieraanvaraisuudesta ja säällisyydestä.
Kirkko ymmärtää ja usein myös toteuttaa vieraanvaraisuutta maallisia toimijoita paremmin. Tätä ei ole voinut olla huomaamatta turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta ja tukemisesta koskevassa keskustelussa. Meillä ei Suomessa eikä Euroopassa ole mitään varsinaista pakolaiskriisiä, mutta sen sijaan meillä on poliittinen kriisi ja meillä on vieraanvaraisuus kriisi. Onneksi monet seurakunnat Suomessa ovat osoittaneet, että on muunkinlaisia tapoja toimia.
Meillä ei Suomessa eikä Euroopassa ole mitään varsinaista pakolaiskriisiä, mutta sen sijaan meillä on poliittinen kriisi ja meillä on vieraanvaraisuus kriisi.
Luojan kiitos, että meillä on arkkipiispa, jonka useat hienot puheenvuorot tästä aiheesta toimivat moraalis-eettisinä osoittimina meille kaikille. Kirkon ihmisoikeuspohdinnassa näiden meille ”toisten” kohtelu pitää olla ytimessä.
Juuri nyt tarvitsemme myös kirkkoa puhumaan taloudellisesta eriarvoisuudesta ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, niin Suomessa kuin globaalisti. Ihmisoikeudet eivät nimittäin ole tältä osin kovin hyviä, koska kansainväliset ihmisoikeussopimukset eivät puhu taloudellisesta eriarvoisuudesta, vaan määrittelevät vain palveluiden vähimmäistason ja syrjinnän kiellon. Ne kehottavat kaikkien tasavertaiseen kohteluun ja vaativat siedettävää pohjatasoa, mutta eivät aseta varallisuuden kertymisen katolle mitään rajaa.
Tätä ongelmaa voi kuvata kertomuksella kuvitteellisesta Kroisoksesta, joka omistaa kaikki tuotantovälineet, mutta hyvänä ihmisenä haluaa, että hänen työntekijänsä voivat hyvin ja siksi hän tarjoaa heille tarvittavat asunnot, koulutuksen ja terveydenhuollon kohtuullisin korvauksin. Tällainen epätasa-arvo on täysin sopusoinnissa talous- ja sosiaalioikeuksien kunnioittamisen kanssa.
Ja itse asiassa uusliberaalin globalisaation kyllästämässä yhteiskunnassa tämä kertomus ei edes ole enää satua. Kuten brittiläisen Oxfamin aiemmin tänä vuonna ilmestynyt raportti kertoo: 8 ihmistä omistaa saman verran, kun köyhin osa koko ihmiskunnasta. Valitettavasti nämä omaisuuden haltijat eivät aina ole yhtä hyväntahtoisia kuin kuvitteellinen Kroisos.
Minusta tämä ei ole säällistä eikä oikeudenmukaista ja tästäkin kirkon pitää puhua.
Frank Johansson on Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja
twitter: @FrankAmnesty