6.5.2016 / Yleinen

Kirkko: sielujen pelastaja vai yhteiskunnan piiska?

Julkaistu Kategoriat Yleinen
Jaa:

Kirkko pois yhteiskunnallisista asioista

Kirkko saa toisinaan kritiikkiä siitä, että se kantaa turhaan huolta puutteessa olevien aineellisesta hyvinvoinnista tai ottaa kantaa yhteiskunnan eriarvoistumiskehitykseen. Ulkoministeri Timo Soini (PS) tokaisi Kallion kirkon keskustelussa (22.10.2015) piispa Eero Huoviselle, että odottaa saarnassa kuulevansa evankeliumia. ”En halua kuulla kirkkoon tullessani ilmastonmuutoksista tai muista.” Iltasanomien mukaan ”piispa Huovinen innostui tästä.”

Vielä terävämmin kirkon tehtäväkenttää paketoi kansanedustaja Sampo Terho (PS) Valomerkin (15.3.2016) kolumnissa Sieluja pelastamaan: ”Kirkon oma ydintehtävä on sielun pelastus. Kaikki muut hyvät tavoitteet ovat toissijaisia.” Tällä muiden asioiden listalle kuuluvat ”ihmisoikeuksien valvominen, suvaitsevaisuuden edistäminen, luonnonsuojelu, köyhyyden vähentäminen tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rakentaminen. Nämä ovatkin ehdottomasti tärkeitä asioita. Silti ainoa asia, jota mikään muu kuin kristinuskolle omistautunut kirkko ei voi tehdä, on Kristuksen kautta pelastaa syntisten sielut.”

Kirkon humanitaarista toimintaa haluaa suitsia myös emeritusprofessori Timo Vihavainen (Kanava 3/2016). Vihavaisen mukaan ”kirkon kannattaisi varmaan keskittyä niihin tehtäviin, joiden hoitamisessa se on maassamme ainoa instituutio”.  Erityisen arveluttavaa kirjoittajan mukaan on kirkon humanitaarinen toiminta turvapaikanhakijoiden keskuudessa. Sen sijaan Vihavaisen mukaan ”näyttää olevan tosiasia, että kirkolta odotetaan pikemminkin ryhdikästä oman sanomansa julistamista ja kansallisen perinteen tukemista kuin humanitääristä työtä, etenkin jos se vielä tapahtuu oman jäsenkunnan ulkopuolella jopa vastoin valtion viranomaisten kantaa”.

Näillä linjauksilla on edeltäjänsä. Yksi tunnetuimmista on Britannian pääministeri Margaret Thatcher, joka Skotlannin kirkon kirkolliskokouksessa pitämässään puheessa (21.5.1988) totesi: ”Kristinuskossa on kysymys sielun lunastuksesta, ei sosiaalisesta reformista”. Puhe korosti yksityisen ihmisen vastuullisuutta, erityisesti valinnan tekemisen vastuuta. Puheessa tuli esiin yksityisen kristityn velvollisuus lähimmäisenrakkauteen, ei yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.

Kriitikkojen viestin on kärkenä on linjaus: kirkon tulisi keskittyä hengellisyyden maailmaan ja jättää talouden kysymykset niille, joiden leipälajina ovat talouspolitiikan kysymykset. Tätä näkyä seuraten kirkon tulisi panostaa sieluun, ei ruumiiseen; tuonpuoleiseen pelastukseen ei nykyhetken elämään.

Kirkon yhteiskunnallinen ääni

Voiko pelastuksen rajata tuonpuoleiseen ja ihmisen nähdä vain sieluna? Usein on päädytty aivan päinvastaiseen ajatukseen. Mielipidekirjoituksessa Pertti Kavén (HS Mielipide 21.3.2016) muistuttaa siitä, että ”kirkon tulisi lähestyä tavallisten ihmisten hätää”. Kavénin mukaan kristinuskon vallankumouksellinen sanoma on suunnattu ”köyhille, sorretuille ja ulkopuolelle jääneille”, joten kirkon tulisi hylätä passiiviset toimintamallinsa ja kertoa omasta talousreformistaan. Kavén ehdottaa yhdeksi kirkon talousopin osaksi osinkoverotuksen progressiota.

Kirkko on kuitenkin ollut varsin pidättyväinen talouspoliittisissa kannanotoissaan ja mieluummin pyrkinyt toimimaan ahdingossa olevien parissa kuin luennoimaan kansantalouden suunnasta. Yksi kirkon merkittävistä viime vuosien talouspoliittisista kannanotoista on piispojen pääsiäiskirje Kohti yhteistä hyvää. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta vuonna 1999. Piispojen kriittinen sormi kohdistui markkinavoimiin, jotka unohtavat sekä ihmisen että moraalin ja keskittyvät kohtuuttomasti etsimään taloudellista tulosta. Lisääntynyttä kilpailukulttuuria haluttiin suitsia säätelyllä. Puheenvuoron historiallisena konteksti oli 1990-luvulla koettu syvä lama, jättityöttömyys, monet konkurssit ja lukemattomat velkaantuneiden kertomukset.

Samalla vuosikymmenellä useissa muissakin kirkoissa syntyi vastaavia kannanottoja. Niitä yhdisti markkinatalouden kritiikki ja hyvinvointivaltion puolustaminen.

Kirkossa koottiin myös Velkasyrjäytyneiden kertomuksia ja niitä luettiin kärsimysviikolla julkisesti keväällä 2000. Kertomukset muistuttivat kohtuuttomista elämänkohtaloista, pankkien tinkimättömyydestä ja ahdistuksesta, johon monet joutuivat vahingossa ja varomattomuuttaan. Ulkomaiset lainat ja Suomen Pankin tekemät devalvaatiot kaatoivat sekä yksityisiä että yrityksiä.

Ajankohtaista kirkollista köyhyyskeskustelua koottiin myös muun muassa teoksiin Kirkonkirjat köyhyydestä (toim. Heikkilä, Karjalainen, Malkavaara.  Kirkkopalvelut 2000) ja Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä (toim. Mäkinen. Atena 2002).

Kirkon sosiaalieettinen ja talouspoliittinen aktivoituminen sai osakseen kiitosta, mutta myös tiukkaa kritiikkiä. Talouselämän ja tutkijoiden mukaan esimerkiksi piispojen ei tullut tarttua asioihin, jotka eivät heille kuuluneet. Markkinoita ja etiikkaa ei saanut sotkea keskenään. Suurimmat kehut kirkon kannanotot keräsivät poliittisen vasemmiston suunnalta.

Tulisiko kirkon tähdätä vain taivaalle ja tuonpuoleiseen? Kuva: Kari Latvus
Tulisiko kirkon tähdätä vain taivaalle ja tuonpuoleiseen? Kuva: Kari Latvus

Arkkipiispan köyhyysryhmä

Elinkeinoministeri Olli Rehn (Kesk) nimesi (HS 6.2.2016) arkkipiispan kulissien takaiseksi vallankäyttäjäksi. Rehn viittasi arkipyhäkeskusteluun, mutta ehkä myös laajemminkin arkkipiispa Kari Mäkisen rooliin yhteiskunnallisena toimijana. Mäkinen on vaalien alla koonnut viimeksi vuonna 2015 laaja-alaisen köyhyysryhmän, joka antoi suosituksia tulevalle hallitukselle kaikkein köyhimpien kansalaisten huomioimisesta.

Köyhyysryhmä julkisti kannanoton (10.3.2015), jossa annettiin yhteiskunnan yhteenkuuluvuutta lisääviä ja eriarvoistumiskehitystä vastustavia esityksiä liittyen nuoriin, työllisyyteen, asunnottomuuteen, palveluiden tuottamiseen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen. Arkkipiispa toimi ryhmä puheenjohtajana ja ensimmäisenä allekirjoittajana, mutta kirkon rooli ei mietinnössä tule juurikaan esiin.

Nykyisen hallituksen linjaa arvioitaessa olisi ehkä nyt sopiva hetki kaivaa esiin kevään 2015 linjaukset ja arvioida tehtyjä toimia.

Köyhät ovat kirkon asia

Kirkko vaikuttaa paljon yhteiskunnallisemmalta toimijalta kuin esimerkiksi Sampo Terho kolumnissaan toivoi. Kirkko ei myöskään toteuta heikoimmassa asemassa olevien auttamisessa kansallista auttamisjärjestelmää, jota Timo Vihavainen näyttäisi edellyttävän kirkolta. Auttamistyössä ei kysytä kansallista tai uskonnollista taustaa tai keskitytä vain omien auttamiseen.

Kirkon linjaukset eivät ole uusia tai syntyneet vaikkapa 1990-luvun laman aikana vaan niillä on paljon syvemmät juuret, jotka johtavat kirkon olemukseen ja identiteettiin. Kirkko ei yksinkertaisesi ole olemassa, jos se tyytyy julistamaan ilman tekoja. Evankeliumiin kuuluu sisäänkirjoitettuna kaiken sisään sulkeva armo ja ehtoja kyselemätön rakkaus.

Kristillinen usko syntyi köyhyydessä elävien ihmisten keskellä ja on ydinolemukseltaan sidoksissa siihen todellisuuteen, missä ihmiset elävät. Historiallisen taustan kirkon asenteille loi toisen temppelin ajan juutalaisuus, jossa haluttiin samastua köyhän ihmisen asemaan, kantaa huolta oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ja riittävästä toimeentulosta.

Juutalais-kristillisen perinteen myötä on eurooppalaiseen mentaliteettiin liittynyt köyhistä huolehtimisen vakaumus, jota esimerkiksi hellenistinen ajattelu vieroksui. Juutalais-kristilliseen perinteeseen on sittemmin nojannut myös humanismin ja vasemmistolaisuuden aatteet, joilla on näissä kohdin osittain yhteinen agenda kirkon kanssa.

Kirkko on aidosti omilla juurillaan, kun se kantaa huolta yhteiskunnan jakautumisesta, eriarvoistumisesta ja köyhimpien jäsentensä kohtuullisesta elämästä.

Kirkko on Suomessa merkittävä hyväntekijä. Vuoden 2015 tilastojen mukaan suorina avustuksina kirkon diakonia antoi 7,8 miljoonaa euroa, kävi 642 900 keskustelua, jakoi 271600 ruokakassia ja jakoi ilmaisia tai erittäin edullisia aterioita 427 400 hengelle. Avustamisnumeroita olennaisempaa on hädässä olevien ihmisten kohtaamiset.

Köyhät ovat vahvasti kirkon asia, mutta myös köyhyyttä vastaan on taisteltava.

Köyhyyttä vastaan ei voi taistella vain ruokkimalla nälkäisiä vaan on myös mentävä syihin ja rakenteisiin. Jos kirkko tyytyy askaroimaan vain ohentuneen ihmis- tai pelastuskäsityksen varassa, niin jotakin aivan olennaista unohtuu. Käsitys kirkosta vain sielujen pelastajana tuonpuoleisuuteen on outo ja yksipuolinen vääristymä.

Ehkä myös kirkon omassa viestinnässä kannattaa selkeämmin sitoa auttamistyö ja vaikuttamistoiminta osaksi evankeliumin kokonaisuutta. Pienissä teoissa kirkko avaa Jumalan valtakunnan todellisuutta, armoa ja oikeudenmukaisuutta niihin ajankohtaisiin kysymyksiin, joiden keskellä nyt kuljemme.

Pelastus tulee iholle tässä ja nyt.

Pelastus tulee iholle

Kirkko on ytimessä, kun se julistaa evankeliumia ihmisten keskellä ja muistuttaa lähimmäisenrakkaudesta ja myös yhteiskuntaa muuttavasta Jumalan todellisuudesta. Evankeliumi ei ole vain tuonpuoleisen maailman asia, mutta ei myöskään ihmelääke kaikkiin yhteiskunnan vaivoihin. Pelastus on totta ajassa ja paikassa, mutta toisaalta ei rajaudu yhteen aikaan ja paikkaan.

Julkisissa lausumissa kirkon kipuna on taiteilla sen kanssa, että yhtäältä on ilmaistava huoli ihmisten köyhtymisestä ja suoranaisen riiston kohteeksi joutumisesta, mutta toisaalta vain harvoin kirkolla on kykyä tarjota talouspoliittisia malleja. Sen vuoksi kirkon vaarana on jäädä ikuiseksi talouden kriitikoksi. Tätä näkökulmaa Suomessa luterilaisen kirkon parissa on vahvistanut ajattelumalli, jossa eettiset ja sosiaaliset kysymykset ajatellaan kuuluvaksi yleisen järjenkäytön alueeseen, jossa eettisenä ohjeena toimii rakkauden kultainen sääntö. Eettiset ratkaisut perustellaan järjellä, ei Raamatulla.

Ajatusmallin avulla on osattu ansiokkaasti ohittaa monet karikot, joihin reformoidusta teologiasta johdetut raamattuetiikan viritykset olisivat vieneet, kun Raamatusta olisi johdettu eettisiä ratkaisuja yhteiskunnan eri kysymyksiin.

Ehkä luterilainen kirkko on kuitenkin liian helposti ulkoistanut eettisen ja sosiaalieettisen toimeliaisuutensa.

Luterilaisessa kirkossa ei tule liputtaa reformoidun eettisen ajattelun puolesta ja sanoa, että Raamattu on uskon ja elämän ohjekirja (kuten ainakin minulle vielä rippikoulussa opetettiin). Sen sijaan on syytä kuitenkin kysyä, mitä voimme oppia omasta perinteestämme, kertomuksistamme, yhteisöistämme, messun rukouksesta ja ehtoollisen jakamisesta, kun samassa yhteydessä avaamme aistimme ja keskustelumme köyhyyden, työttömyyden, yksinäisyyden, sairastamisen ja kaikenlaisten elämän kipujen kuulemiselle. Tällöin sosiaalietiikka muotoutuu aiempaa yhteisöllisemmäksi ja tulee selkeämmin osaksi uskontulkinnan kokonaisuutta.

Ehkä silloin entistä useammin koetaan, että pelastus tulee myös köyhän iholle.

Keskiluokkainen kirkko oppii köyhien kanssa

Kirkon ongelmana on myös keskiluokkaisuus: vaurautta on sen verran, että omat asiat hoituvat, mutta ei niin paljon, että maan tai maailman köyhien asiat saataisiin kuntoon. Keskiluokkaisuus turruttaa kuitenkin elämän kivun ja estää kapinan, johon isommassa nälässä elävä kirkko älyäisi ryhtyä.

Kirkon suurin ongelma ei tällä hetkellä ole hiukan pienenevät taloudelliset resurssit tai tarpeisiin nähden tyhjäkäytölle jäävät ylisuuret toimitilat. Paljon suurempi ongelma on tyytyminen keskiluokkaisuuteen, työntekijäkeskeisyyteen ja harmittomuuteen.

Paavi Franciscus on esimerkillään muistuttanut, että kirkon tulee muistaa kuulla köyhän omaa ääntä ja kohdata ihmisiä. Lopulta olennaista ei ehkä olekaan se, mitä kirkot voivat tehdä köyhille vaan mitä kirkot voivat oppia yhdessä köyhien kanssa.

[avatar user=”kari.latvus” size=”thumbnail” align=”left” /]

TT, dosentti, Kari Latvus aloitti helmikuussa 2016 kirkon yhteiskunnallisen työn asiantuntijana Kirkkohallituksessa. Latvus on aiemmin tunnettu Raamatun, diakonian, köyhyyden teemojen tutkimus- ja  opetustyöstä.