Kirja-arvostelu
Raine Haikarainen, Mystinen maestro. Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus. Kirjapaja 2018.
Professori Seppo A. Teinonen (1924-1995) kuuluu joukkoon, joka on merkittävällä tavalla vaikuttanut suomalaiseen kirkolliseen elämään. Hän oli eturivin ekumeeninen vaikuttaja, äärimmäisen lahjakas kielimies ja tutkija, mutta myös individualisti, joka kulki omaa tietään. Raine Haikaraisen kirjoittama teos, Mystinen maestro, on erinomainen ja hyvin dokumentoitu ikkuna Teinosen elämään ja vaikutukseen. Kirja piirtää persoonallisen ja vaikuttavan kuvan Teinosesta. Haikarainen kuvaa kohdetta kunnioittavalla lämmöllä ja myötäkarvaan silittäen.
Ura
Teinosen elämään vaikutti erityisesti nuoruusvuosiin osunut sota ja 
keskeisiin työvuosiin osunut Vatikaanin toinen konsiili. Haikaraisen kirja avaa molemmat teemat, mutta jättää sotavuosien vaikutuksen vähemmälle. Tutkijanuralle Teinonen ohjautui opintojensa jälkeen, kun suunnitelmissa ollut lähetystyöhön lähtö kariutui yllättäen palkkauskysymyksiin.
Teinonen menestyi nuorena tutkija ja päätyi dogmatiikan professoriksi erikoisen prosessin seurauksena. Virkaan jo valittu Aarne Siirala ei ottanut vastaan hänelle annettua virkaa ja tehtävään kutsuttiin 1969 Teinonen. Tämä ratkaisu vaikutti epäilemättä merkittävästi paitsi Suomessa annettuun teologiseen opetukseen mutta myös kirkkoon.
Teinonen oli lahjakas tutkija, mutta hänen tuotantonsa ei kohdistunut oman tutkimuksen, vielä vähemmän kansainvälisen tutkimuksen, tekemiseen vaan enemmänkin oppikirjoihin ja ensyklopediseen tuotantoon sekä käännöstyöhön. Kiinnostuksen linja kulki missiologiasta ekumeniaan, kirkko- ja virkakysymyksiin sekä lopulta spiritualiteettiin. Virkauran jälkeen tekstiä tuli entiseen malliin, mutta kohteena oli jo enemmän Andalusia. Kirjansa Teinonen kirjoitti käsin.
Rakastuminen
Teinosen kohtaloksi muodostui Vatikaanin toinen konsiili, jossa hän toimi kolme kautta yksityishenkilönä (palkattomalla virkavapaalla assistentin toimesta) ja toimittajaksi akkreditoituneena ja neljännellä kaudella virallisena tarkkailijana. 1960-luvun ilmapiiri oli erityinen ja se tuntui myös konsiilissa. Pyrkimyksenä oli kirkon tuominen nykyhetkeen, aggiornamento, jonka yhteydessä puhuttiin muun muassa messun uudistuksesta, suhteesta muihin uskontoihin ja kirkon yhteiskunnallisesta merkityksestä.
Ei voi välttyä ajatukselta, että Teinonen rakastui tuohon kuvaan keskustelevasta katolisesta kirkosta: yhtä aikaa olemustaan ja oppia etsivä, mutta tässä hetkessä läsnäoleva kirkko vei mielen mennessään. Tätä viehätystä lisäsivät Hans Küngin kaltaiset teologit.
Konsiilin jälkeen Teinonen eri tavoin kääntyi katolisen kirkon suuntaan ja myös avoimesti liputti sen puolesta, että luterilaiset palaisivat Rooman kirkon yhteyteen. Henkilökohtaisesti Teinonen kääntyi katoliseksi eläkkeellä ollessaan. Kirja tuo esiin sen, että matka katolisen kirkon papiksi tyssäsi ilmeisesti siihen, että Teinosen mukaan hänen pappisvihkimyksensä luterilaisessa kirkossa olisi pitänyt riittää ilman uutta pappisvihkimystä. Katoliselle kirkolle ratkaisu ei ollut kuitenkaan yhtä helppo.
Persoona
Haikarainen kuvaa erityisesti Teinosen ammatillista elämänkaarta, mutta ilahduttaa lukijaa jatkuvasti myös tarinoilla ja anekdooteilla, joita Teinosesta on loputtomasti tarjolla. Erikoisten tapausten ja tarinoiden pohjalta Teinonen paljastuu kielineroksi, nuukailijaksi, erakoksi, työnarkomaaniksi, huippututkijaksi, pisteliääksi sanataiteilijaksi ja samalla reheväksi seuranpitäjäksi.
Yhteiskunnallinen rooli ja naisen asema
Teinonen keskittyi kirkkoon ja kirkon oppiin. Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai vahvoihin sosiaalieettisiin näkökantoihin Teinonen ei tarttunut, mikä kertoo myös hänen teologiastaan. 1960-luvulla Teinonen profiloitui uudistusmielisenä ja avarana ajattelijana. Kun myöhemmin tuli kysymys naisten pääsystä pappisvirkaan, oli Teinosen kanta kielteinen. Hän ei halunnut uhrata rakasta ekumeenista yhteyttä sen eteen, että naisilla olisi pääsy pappisvirkaan. Kirkko ja oppi menivät elämän edelle.
Teinosen kirkko kääntyi perinteeseen ja varoi muutosta.
Jälkinäytös: ”Helvetillinen paska”
Mystinen maestro -kirjan julkistamisen yhteydessä järjestettiin yliopiston pienessä juhlasalissa seminaari. Sen puheenvuorot vaihtelivat Teinosta ylistävistä kertomuksista hauskoihin muisteloihin. Tilaisuuden luonteesta jyrkimmin poikkesi professori Jaana Hallamaa, joka esityksessään toi esiin oman kokemuksensa menneiden vuosien yliopistollisesta ja kirkollisesta miesvallasta. Hallamaan mukaan ”kirjan lukeminen toi mieleen sen helvetillisen paskan, jonka läpi on joutunut elämään teologisessa tiedekunnassa naisteologina.” Näkökulma on epäilemättä Hallamaan henkilökohtainen kokemus, mutta sillä on samalla laajempi poliittinen ulottuvuus.
Hallamaan mukaan Teinosella kyllä oli silmää ja sydäntä elämän kysymyksille, mutta miehenä hän on voinut samastua vaikuttajiin. Tämän ohella Teinonen teologisoitui ja opillistui ja sen myötä teki myös naisesta teologisen käsitteen. ”Naisesta on tehty teologinen käsite, josta kaikki elävän elämän kysymykset voidaan loitontaa ja silloin niistä voi tehdä teologiaa ja oppia.”
Muutoinkin ihmisiä on teologiassa tällä tavoin toiseutettu, marginalisoitu ja ohitettu. Hallamaan mukaan ajan myötä Teinonen luopui aiemmasta teologisesta ohjelmastaan, joka oli ilmaistu kirjassa Kriisin kirkko.
Hallamaan mukaan kyse ei ole vain menneestä, sillä tämä ajattelu, fallinen heresia, on palaamassa ja sen symbolina ovat erityismessut ja oman opillisen puhtauden korostaminen.
Hallamaan mukaan teologisia kysymyksiä ei kuitenkaan voi erottaa siitä maailmasta, jossa kirkko elää ja jossa Kristus on inkarnoitunut.
Lisäää aiheesta: kuuntele professori Jaana Hallamaan haastattelu tästä linkistä
Seppo A. Teinosen teologinen perintö
Kari Latvus on johtava asiantuntija Kirkkohallituksessa