1.12.2017 / Yleinen

Luther haastaa yhä yhteiskunnalliseen keskusteluun

Julkaistu Kategoriat Yleinen
Jaa:

Martin Luther on niitä hahmoja, joiden vaikutus näkyy julkisessa keskustelussa vielä vuosisatojen jälkeen. Viime aikoina pinnalle on pulpahtanut useampaan otteeseen Lutherin oppi kahdesta regimentistä – enkä viittaa ainoastaan Kytkimessä julkaistuihin mainioihin kirjoituksiin. Ajatus maallisen ja hengellisen hallintavallan erottamisesta on nostettu esille myös esimerkiksi silloin, kun kirkko on esittänyt huolensa tuloerojen kasvusta tai osallistunut turvapaikkakeskusteluun. Useimmissa tapauksissa regimenttiopin esille nostamisella on haluttu välittää kirkolle viesti: suutari pysyköön lestissään ja kirkko hengellisen hallinnon alalla.

Pitkä aikaperspektiivi on omiaan värittämään Lutherin kirjoitusten nykytulkintaa. Luther ammensi teologiansa huomattavissa määrin kirkkoisä Augustinukselta, joka käsitteli maallista ja hengellistä valtakuntaa teoksessaan Jumalan valtio. Luther nosti tämän dualistisen mallin esille kirjoittaessaan Maallisesta esivallasta vuonna 1523. Kirjoituksen tarkoituksena on puolustaa Uuden testamentin saksankielistä käännöstä, jonka katoliset ruhtinaat kielsivät tuoreeltaan Saksin herttuakunnassa, Baijerissa, Brandenburgissa ja Itävallassa. Lutherin viesti kuuluu: ruhtinaat pysykööt lestissään ja pitäkööt näppinsä irti evankeliumista!

Kun Luther kirjoittaa kahdesta regimentistä, taustalla on käsitys ylihistoriallisesta maailmanjärjestyksestä. Tulkinta on silti kiinteässä yhteydessä historialliseen kontekstiin. Esimerkiksi professori Seikko Eskola nostaa kirjoituksessaan aivan oikein esille sen, että Lutherin ajatteluun kuului vaatimus kirkon ja valtion vastuusta köyhäinhoidosta. On kuitenkin syytä muistaa, että Luther ei tuntenut modernin valtion käsitettä. Hänelle kyse oli lähinnä hallitsijan statuksesta ja maaomistuksista eikä demokraattisesta oikeusvaltiosta. Itsevaltias ruhtinas on erilainen esivallan edustaja kuin vaaleilla valittu parlamentti.

Kun Luther kirjoittaa kahdesta regimentistä, taustalla on käsitys ylihistoriallisesta maailmanjärjestyksestä. Tulkinta on silti kiinteässä yhteydessä historialliseen kontekstiin.

Merkittävien ajattelijoiden kirjoituksia pyritään usein peilaamaan omaan aikaan, vaikka suorat analogiat johtavat lähes yhtä usein anakronistisiin tulkintoihin. Lutherin käsitys säädyistä (papinvirka, avioliitto ja maallinen esivalta) nähtiin pitkään hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa ytimenä. Väitän, ettei ole sattumaa, että kahden valtakunnan opista alettiin kirjoittaa vasta modernin kansallisvaltion perustojen muodostamisen jälkeen. Kun yhteiskuntajärjestystä ei enää rakennettu säätyjen varaan, luterilaiset teologit kääntyivät regimenttiopin puoleen. Olisi älyllisesti epärehellistä laittaa modernin ajan teoretisointia suoraan Lutherin nimiin, mutta hänen ajatteluaan voi siitä huolimatta hyödyntää nykyajan poliittisia kysymyksiä pohdittaessa. Professori Antti Raunion haastattelu Kytkimen edellisessä numerossa on hyvä esimerkki siitä, kuinka historiasta voi ammentaa anakronismeihin kompastumatta.

Regimenttien erottelun ohella Lutherin teksteistä nousee esille myös toinen teema, jolla kirkkoa voi patistaa pysymään työssään ainoastaan hengellisten kysymysten parissa, ja se on vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta esivallalle. Luther kavahti esivallan vastustamista niin voimakkaasti, että vaikka hän esimerkiksi ymmärsi hyvin aikansa talonpoikien tilanteen kurjuuden, hän tuomitsi heidän kapinansa jyrkästi , kuten professori Kaarlo Arffmanin ansiokkaassa kirjoituksessaan kapinan taustoista toteaa. Talonpoikien levottomuudet eivät olleet myöhäiskeskiajalla harvinaisia, mutta talonpoikaiskapinan verinen kukistaminen vuonna 1525 oli poikkeuksellinen katastrofi.

Luther eli Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan alueella, jolla esivallan korkein edustaja oli keisari. Reformaatio loi keisarikuntaan syviä poliittisia jakolinjoja ja toi mukanaan suoranaisen sodan uhan. Silti Luther pysyi pitkään kannassaan, jonka mukaan protestanttiset ruhtinaat eivät saisi puolustautua aseellisesti, mikäli katolinen keisari johtaisi armeijansa heidän kimppuunsa. Tilanne oli kestämätön. Wormsin valtiopäivillä vuonna 1522 Luther saattoi vedota omaantuntoonsa, kun hän kieltäytyi katumasta kirjoituksiaan. Saman vuosikymmenen lopulla luterilaisesta liikkeestä oli tullut poliittisesti liian arvokas, jotta sen olisi voinut uhrata opillisille kysymyksille. Keisarin aseelliselle vastustamiselle täytyi saada teologinen perusta.

Ratkaiseva takinkääntö tapahtui vuonna 1530. Ruhtinaiden juristit esittivät Lutherille, että valtakunnan laki oikeuttaa tuomarin vastustamisen silloin, kun tuomari on ylittänyt toimivaltansa. Hallitsijan toimiminen tuomarina kuulostaa vallan kolmijakoon tottuneelle erikoiselta, mutta Lutherin aikaan tuomiovaltakin kuului ruhtinaille, joten pykälä oli sovellettavissa suoraan keisariin. On oleellista huomata, että tässä ratkaisussa Luther nosti esivallan säätämän lain esivallan itsensä yläpuolelle. Tämä mahdollisti sen, että Lutherin aiempi vaatimus keisarille alistumisesta muuttui lopulta vaatimukseksi vastustaa keisaria sellaisissa tilanteissa, joissa tämä uhkaisi luterilaisia uskonnon perusteella.

Mitä tämä sitten tarkoittaa nykypäivän suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun kannalta? Ainakin jos ajattelee päivänpoliittista debattia perustuslain tulkinnasta ja suhteesta uusiin lakiesityksiin, voi kuulla tuttuja kaikuja kysymyksestä roomalaisen oikeuden ja keisarin toimivallan suhteesta. Nykyajan kontekstissa voidaan esimerkiksi kysyä, missä määrin kansainväliset sopimukset ja ihmisoikeudet nousevat kansallisten lakien ja asetusten sekä viranomaistulkintojen yläpuolelle. Esivallan toiminnan kyseenalaistaminen vielä korkeamman maallisen lainsäädännön perusteella on voimakas ja kiistanalainen toimi, mutta sille löytyy vahva historiallinen esikuva Lutherin toiminnasta.

Lutherin kirjoituksia lukiessa on mahdotonta ajatella, että hän katsoisi kirkon olevan estynyt ottamaan kantaa päivänpoliittisiin kysymyksiin.

Lutherin kirjoituksia lukiessa on mahdotonta ajatella, että hän katsoisi kirkon olevan estynyt ottamaan kantaa päivänpoliittisiin kysymyksiin. Paljon on toki muuttunut viidessäsadassa vuodessa, ja nykykirkko joutuu etsimään itse omaa paikkaansa esimerkiksi suhteessa puoluepolitiikkaan. Uskonnon ja politiikan erottelu on kuitenkin moderni keksintö sekin. Lutherille maallisen ja hengellisen regimentin erottaminen koskee konkreettisia toimia, ja poliittiseen keskusteluun osallistuminen on jopa itsestäänselvyys. Lutherin mukaan kirkko ei saa vetäytyä muusta yhteiskunnasta erilleen, kuten myös lehtori Kai Henttosen kirjoitus osoittaa.

Lopuksi voi toki kysyä, mikä arvo Lutherin ajatuksilla on nykyään. Miksi juuri hänen kirjoituksensa tai toimintansa ansaitsevat huomiota? Vastaus tiivistyy henkilöön kohdistuvaan arvostukseen ja suureen kulttuuriseen merkitykseen. Lutherilla on yhä painoarvoa, ja viittaaminen häneen tuo argumentille vahvuutta. Samalla on hyvä muistaa, etteivät Luther ja luterilaisuus ole sama asia. Luterilaisuuteen on vuosisatojen aikana mahtunut myös katteetonta esivaltauskoa ja vaikenemista yhteiskunnallisista asioista silloin, kun olisi pitänyt puhua. Arvelenpa, että Lutherilla itsellään olisi ollut sanottavana sana jos toinenkin moisesta hengen velttoudesta.

Jaakko Kiilunen, YTM

Artikkelikuva reformaation pääjuhlasta Turussa 5.11. 2017. Kuva: Timo Jakonen