Tuttavani kertoi, että hän koki nuorena papin työn kutsumuksekseen. Sen vuoksi hän alkoi opiskella teologiaa. Opintojen edetessä hän päätyi näkemykseen, ettei Jumalaa ole, ja hylkäsi aiemman kutsumuksensa. Nyt hän mietti, onko oikein kuulua kirkkoon, kun ei usko Jumalaan.
Syntyi kiinnostava ja monipolvinen keskustelu. Avasin tuttavalle omaa (epä)uskoani. Sanoin, että en esimerkiksi voi ajatella, että kristinusko olisi ainoa tie pelastukseen, mitä ikinä pelastuksella sitten tarkoitetaankaan. Lisäksi luettelin hänelle pitkän listan muitakin asioita, joihin en usko sillä tavalla kuin uskotaan päivän uutisiin. Tuttavani ihmetteli, kuinka voin kuulua kirkkoon ja olla mukana kirkon luottamustehtävissä, ”koska et usko”.
Keskustelu sai minut kysymään itseltäni, mitä minulta edellytetään, jotta voin olla täysivaltainen kirkon jäsen. Kuka näitä asioita edellyttää? Ja mikä oikein on se kirkko, johon kuulun?
Kirkon jäsenyyteen vaaditaan kaste. Jokainen kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen voi esimerkiksi asettua ehdolle seurakuntavaaleissa. Muuta ei edellytetä. Tai onhan siellä maininta, että henkilö on ”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu”, mutta vakaumusta tai sen puutetta ei tutkita – ja vaikeaa olisikin näyttää vakaumus toteen.
Toki kirkon jäsenen tai luottamushenkilön selkään voidaan lastata toiveita ja odotuksia niin kuin aasin selkään lastataan viljasäkkejä. Joku voi odottaa, että kirkon jäsen uskoo vaikkapa neitseestä syntymiseen, ruumiin ylösnousemukseen tai kuolemattomaan sieluun. Minulle kaikki nämä ovat asioita, joiden yhteyttä kristittynä olemiseen en hahmota.
Kirkon jäsenyydessä on paljon samaa kuin yhteiskunnan jäsenyydessä. Minulta ei ole kysytty, haluanko olla suomalainen, puhua äidinkielenäni suomea, käydä peruskoulun ja niin edelleen. Yhtä vähän minulta on kysytty, haluanko ottaa kasteen.
Jos onnistuisin eroamaan Suomen valtiosta, suomalaisuus tuskin lähtisi minusta. Ajattelisin suomeksi, liikuttuisin Einojuhani Rautavaaran Sydämeni laulusta ja tuntisin kaikista maailman kolkista olevani eniten kotona mustikkatyypin havumetsässä.
Kirkosta eroaminen on helpompaa: pari klikkausta ja siinä se. Mutta silloin nähdäkseni luopuisin lähinnä kirkollisveron maksusta, en henkilökohtaisesta (epä)uskostani, saatikka kristinuskosta.
Tunnen näin: Kristinusko on läpäissyt minut ja pysyy minussa riippumatta siitä, kuulunko kirkkoon vai en. Voin sanoa, että uskon Jumalaan, mutta yhtä hyvin voin sanoa, että en usko. Itse asiat eivät siitä muuksi muutu: minä elän, maailma on kaunis ja täällä on hyvyyttä ja rakkautta.
Kun kristittynä oleminen on ensi sijassa tapa olla maailmassa ja nähdä maailma, dogmit, kirkon jäsenyydet ja uskon sanoitukset näyttävät vähämerkityksisiltä.
Kristinusko tai kirkko ei anna tyhjentäviä vastauksia siihen, miksi me olemme täällä, mikä on ihmisen osa ja kuinka täällä tulisi olla. Kristinusko ei ylipäänsä ole yksinkertainen patenttivastaus yhtään mihinkään. Se on pikemminkin peili ja keskustelukumppani, jonka kanssa ja jota vasten voi tarkastella elämän suurempia ja pienempiä kysymyksiä.
Kirkon vuosikellon lopussa keskustelukumppani on Matteuksen evankeliumin 25. luku, jossa Jeesus kertoo viimeisestä tuomiosta. Siinä lampaat kutsutaan ikuiseen iloon ja vuohet lähetetään kärsimään iankaikkista rangaistusta.
Lapsena pelkäsin tätä tarinaa, nuorena inhosin sitä ja aikuisena nauroin sille.
En keski-iässäkään innostu Jumalasta, joka tuomitsee yhtään ketään ikuiseen kidutukseen. Ajatus Hyvyyden aiheuttamasta loppumattomasta kidutuksesta on absurdi ja kestämätön. En myöskään innostu Jumalasta, joka palkitsee tai rankaisee. Moraalisesti aikuisen ihmisen tulisi pyrkiä hyvään ja välttää pahaa riippumatta siitä, saako hän siitä palkinnon tai välttääkö hän sillä rangaistuksen.
Mutta tarinasta voi nostaa esiin tuomion lisäksi muitakin näkökulmia. Kuten sen, että tarinan keskiössä on suhtautumisemme puutetta kärsiviin, sairaisiin ja hyljeksittyihin. Siinä on minusta sitä kristinuskon tiheäsyistä ydinpuuta.
Topi Linjama on Eettisten ja yhteiskunnallisten asioiden neuvottelukunnan jäsen. Kirjoitus on sarja postauksia, jotka liittyvät neuvottelukunnan jäseniin ja toimintaan.