Julkisen kohun, protestointien ja boikottien saattelemana puolueenjohtaja ja kansanedustaja (PS) Jussi Halla-aho saapui Jyväskylän kirkkopäiville 18.5.2019. Halla-aho esiintyi kirkkopäivillä kahdessa eri tilaisuudessa: ensin aamulla Pekka Asikaisen johtamassa köyhyyskeskustelussa, johon otti osaa myös muun muassa Touko Aalto (Vihr), Li Andersson (Vas) ja sitten Halla-aho oli esillä illalla piispa Teemu Laajasalon vetämässä keskustelussa Joonas Nordmanin kanssa.
Vain jälkimmäinen keskustelu nosti julkisuusmyrskyn.
Etukäteen kritiikki oli rajua ja varsinkin siitä moni oli huolissaan, että johtaako Halla-ahon kutsuminen kirkkopäiville kirkon kritiikin tylsistymiseen suhteessa rasismiin ja äärioikeistolaiseen nationalistiseen ajatteluun. Kutsun nähtiin johtavan ilmaisen julkisuustilan antamiseen kesken Eurovaalien.
Entä miten kävi?
Vaalikiertueen osa
Halla-aho valjasti taitavasti kirkkopäivät omalta osaltaan osaksi Eurovaalikiertuetta. Haluttiin tai ei, niin vaalien äänestysaikana kaikki ehdokkaat ovat esittelemässä oman puolueensa agendaa. Halla-aho kertoi tämän suorin sanoin vaalikiertueensa mainoksessa.
Väistämättä Kirkkopäivät tätä kautta tukivat Halla-ahon vaalikampanjaa. Tämä oli huonosti harkittua ja tapahtui jo ennakkoäänestyksen alkamisen jälkeen.
Kohu toi massat ja julkisuuden
Kirkkopäivät ovat olleet toisinaan hiukan värittömiä ja kaivanneet kunnollista yhteiskunnallista keskustelua. Turussa 2017 maahanmuutto kiinnosti, nyt valokeilassa oli yksittäinen poliitikko.
Jyväskylässä piispa Laajasalon vetämä keskustelu täytti ääriään myöten yliopiston suuren auditorion ja sadat kiinnostuneet jäivät salin ulkopuolelle.
Nyt oli siis tarjolla kiinnostava poliittinen debatti.
Järjestäjien näkyvyyden ja julkisuuden kannalta tilaisuus oli positiivinen esimerkki julkisuuden käytöstä: kerrankin Kirkkopäivät kiinnostivat koska siellä oli tarjolla kovan luokan draamaa. Moni mietti kuitenkin etukäteen sitä, että miten ihmeessä piispa Laajasalo voi panna Halla-ahon riittävän tiukalle ja kuitenkin toimia asianmukaisesti kohteliaana illan isäntänä. Toteutuksessa kohteliaisuus tuntui lopulta kuitenkin voittavan tiukan haastamisen, kun jatkokysymyksillä ei haastettu vierailijaa. Lisäksi aikaa oli liian niukasti, tekniikan temppuilu loi ongelmia ja Halla-aho surffaili tottuneesti kysymyksien keskellä helposti.
Halla-ahon kolme viestiä Kirkkopäivillä
Kahden monisäikeisesti poukkoilevan keskustelun ydintä on vaikea typistää vain yhteen kärkeen, mutta kolme seikkaa voi nostaa esiin.
Kirkon ydin hukassa?
Ensinnäkin aamun köyhyyskeskustelussa Halla-ahon kärki kirkon kontekstissa tuli esiin paneelin lopussa, kun hän väitti kirkon olevan ”historiallinen, uskonnollinen ja kulttuurinen” toimija, joka on vasta viime aikoina erehtynyt olemaan aktiivinen yhteiskunnallinen ja poliittinen toimija. Halla-ahon mukaan ”kirkon tulisi välttää sen vuoksi yhteiskunnallista aloitteellisuutta”.
Väite kirkon toiminnan harhautumisesta väärille urille on outo ja historiallisesti selkeästi väärä. On vaikea sanoa, miksi tutkimuksen ja historian osaamisella profiloitunut poliitikko antaa näin historiattoman ja paikkansapitämättömän lausunnon.
Faktantarkistus: Halla-ahon kuva kirkosta vain historiallisena, uskonnollisena ja kulttuurisena toimijana on selkä asiavirhe, sillä köyhien, yhteiskunnassa haavoittuvien ja heikompien puolustaminen on osa kirkon ydintä ja historiallista alkuperää. Ytimestä luopuminen olisi identiteetin kadottamista.
Lupa sanoa vielä vapaammin?
Keskustelussa sanomisen rajoista ja luvasta Halla-aho käytti paljon aikaa, loi monimutkaisia ajatuskulkuja ja koristi puheensa akateemisen ja poliittisen puhetavan vaikeasta ymmärrettävällä sanastolla. Usealta kuulijalta saattoi mennä nämä ajatukset ohi ja niihin oli myös vaikeampi muiden keskustelijoiden tarttua.
Halla-ahon viestinä toistui, että julkisuudessa pitäisi olla enemmän sietämistä ja vähemmän loukkaantumista ja uhriutumista omasta ja muiden puolesta. ”Kohta ei saa tulla kotoa ulos kadulle, kun joku pöyristyy toisen ilmeestä. Uhriutumisesta tullut yhteiskunnassa yleistä: on lupa olla uhri ja sen varassa voi sanoa mitä vain.”
Joonas Nordman muistutti keskustelussa, että pilkkaa ja huumoria tulisi rohkeasti käyttää hovinarrien perinteen mukaisesti erityisesti valtakoneistoa tarkastellessa, mutta mitä heikommasta ryhmästä on kysymys, sen sensitiivisempiä tulisi olla. Satiiria esimerkiksi romaneista, saamelaisista tai etnisista ryhmistä tulisi tehdä vain ryhmien edustajien.
Nauraa siis saa itselleen ja vahvemmilleen, ei koskaan heikommassa asemassa oleville. Tämän suojelun tarpeessa ovat yhtä hyvin etniset ryhmät kuin muut vähemmistöt.
Sitä vastoin Halla-aho ei tunnistanut ja myöntänyt oikeaksi erilaisten vähemmistöjen tarvetta yhteiskunnan suurempaan suojeluun. Sananvapaus oli Halla-ahon ajattelussa ensisijassa yksilön sanomisen vapautta yhteiskuntaa vastaan. Siis lupa sanoa enemmän ja kovemmin myös heikommassa asemassa olevista.
Syntipukki ja kiusan kohde
Halla-aho on julkisuudessa myöntänyt olleensa nuoruudessa kiusattu ja havainneensa politiikassa, että aikuisten maailmassa toimivat samat tavat ja toimintamallit. Vaikka Halla-ahon mukaan iho on ehtinyt jo parkkiintua, niin juuri tähän ajankohtaiseen kokemukseen sisältyy hänen oma kokemuksensa.
Tilaisuuden alussa Halla-aho käytti vajaan minuutin mittaisen puheenvuoron, joka mielenkiintoisella tavalla liittyy uhriutumiseen ja Halla-ahon omaan kokemukseen.
Katso videoklippi Halla-ahon puheenvuorosta.
Halla-aho ei tunnista olevansa kovasanainen heikompien sivaltaja vaan itse pikemminkin kulttuurinen ahdistuksen ja vimman ukkosenjohdatin, syntipukki tai voodoonukke. Eikö tämä ole suoraan kuvaus nuoruusvuosien kiusaamiskokemuksen uudesta muotoilusta?
Tätä kysyi keskustelussa Teemu Laajasalo ja Halla-ahon kuvaus omasta kokemuksesta kertoi samaa.