Armo, oikeudenmukaisuus ja arjen politiikka
Lapsen oikeuksien osalta on sanottu, että lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.
Ihmisoikeudet eivät kuitenkaan ole hyvän tahdon asioita. Ne sitovat moraalisina lähtökohtina ja juridisina velvoitteina niin yksilöä kuin yhteisöjä. Suomen kansallisen lainsäädännön osana on YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus. Tämä sitoo meitä kaikkia – uskonnollisia yhdyskuntiakin.
Eettisyys on kirkon ytimessä jopa siinä määrin, että kirkon on vaikea tunnistaa eettisiä riskejään.
Kirkko ei ole yhteisö, joka olisi suojattu seksuaalisen hyväksikäytön tai häirinnän ilmiöistä. Aiemmin julkisuudessa on runsaasti keskusteltu katolisen kirkon ongelmista, viimeksi Australiassa. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on ollut järkyttävä ongelma, mutta vielä pahemmaksi sen on usein tehnyt pelko asian tulosta julkiseksi ja tästä johtuva peittely ja vähättely.
Miksi suomalaisessa #totuusvapauttaa – kampanjassa on huomattavasti vähemmän kertomuksia verrattuna ruotsalaiseen? Ovatko uskonnolliset ympäristömme niin turvattomia vai herranpelko niin suuri? Vai olemmeko niin erinomaisia, että kertomusten vähäisyys selittyy sillä, ettei seksuaalista häirintää esiinny kirkoissamme?
Ulkomaalaisia koskevaa lainsäädäntöä Suomessa on muutettu useita kertoja sen jälkeen, kun Suomeen saapui aiempaa suurempi joukko muunmaalaisia vuonna 2015.
#Totuusvapauttaa on vapaaehtoisvoimin, ilman organisaatiota syntynyt kampanja, jonka tavoitteena on ”herätellä kirkkoa löytämään toimivampia rakenteita ehkäisemään seksuaalista häirintää ja kantamaan vastuunsa silloin, kun häirintää tai hyväksikäyttöä on tapahtunut.”
On tärkeää, että kirkossakin aletaan vähitellen tunnistaa seksuaalisuus ihmisyyden ulottuvuutena, jota ei voi auktoriteetin voimalla pitää poissa päiväjärjestyksestä.
Yhteiskuntarauhan turvaamiseen tarvitaan hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen toimivaa yhteistyötä sekä työntekijöiden oikeuksien muistamista.
Ihmettelimme vuonna 2015, miksi Eurooppaan ja jopa Suomeen pyrki varsin runsaasti juuri nuoria miehiä konfliktialueilta. Perehdyttyäni asiaan olen muistuttanut eri tilanteissa, että monille konfliktialueilta tuleville lähdön syyt ovat samat kuin El Salvadorissa.
#metoo-kampanja ja sen synnyttämät muut kampanjat ovat tehneet seksuaalisen häirinnän, ja varsinkin sen laajuuden, näkyväksi. Monen muun toimijan tavoin myös kirkko on tullut haastetuksi. Seurakuntien työyhteisöjen ja seurakunnallisen toiminnan tulisi olla turvallisia, tasa-arvoisia ja erilaisuutta kunnioittavia ympäristöjä. Ikävä kyllä aina näin ei ole ja silloin ihmiset ovat syystä pettyneitä.
Eikö nimenomaan kirkon tulisi puolustaa jokaisen yksilön oikeutta ihmisarvoiseen kohteluun? Eikö kirkossa kunnioiteta ihmisoikeuksia?
Yksilön oikeuksia turvaamaan pyrkivän ajattelun taustalla vaikuttavat jo antiikin Kreikasta lähtöisin oleva luonnonoikeudellinen ajattelu, ja toisaalta vuonna 1789 käynnistyneen Ranskan suuren vallankumouksen vaikutushistoria, joka usein tiivistetään iskulauseeksi ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”.
Entä sitten ihmisoikeuksien ja ihmisarvon juuret juutalais-kristillisessä perinteessä? Niitäkin löytyy.
Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa monet asiat ovat hyvin, mutta syrjäytyminen monissa muodoissaan on jatkuva uhka sille, että ihminen voisi kokea olevansa arvokas. Kokonaan ei sovi unohtaa sitäkään, että ihmisarvonsa voivat kokea uhatuksi myös sellaiset kansalaiset, joilla asiat ovat ulkoisesti kunnossa.
Joitakin viikkoja sitten Twitterissä käytiin keskustelua syrjinnästä suomalaisilla työpaikoilla. Kiihkeään keskusteluun osallistuivat muiden muassa SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta, kansanedustaja Juhana Vartiainen ja tämän kirjoittajakin.
Miksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymykset sitten ovat merkittäviä kirkossa? Miksi niistä pitää puhua siitäkin huolimatta, että jotkut niistä ahdistuvat? Ensinnäkin kyse on seurakuntaopista, ekklesiologiasta. Mikäli ymmärrämme seurakunnan Kristuksen ruumiina, sen yhtenä tuntomerkkinä on moninaisuus. Kirkko ei voi olla miesten johtama naisyhteisö, vaan paikka, jossa eri sukupuolet, eri-ikäiset ja eri elämänkokemusta kantavat ihmiset tulevat näkyväksi.
Reformaatio ja sitä seuranneet vuosisadat eivät järkyttäneet perinteisiä sukupuolirooleja. Miehen ja vaimon tai miehen ja naisen erilaiset roolit luterilaisissa kodeissa tai seurakunnissa, saati sitten julkisessa elämässä, säilyivät Suomessakin olennaisilta osin ennallaan.
Myöhempi hyvinvointivaltiotutkimus on kutsunut pohjoismaista hyvinvointivaltiota naisten liittolaiseksi,. Sodanjälkeiset kirkonmiehet suhtautuivat orastavaan hyvinvointivaltiopolitiikkaan kuitenkin ristiriitaisin tuntein ja vetosivat kriittisissä näkemyksissään usein juuri kotien ja perheiden tarpeisiin.
Syvimmillään työttömyys on kuitenkin työttömän kriisi. Vaikka koko kylä olisi täynnä työttömiä, minun putoamiseni on minun putoamiseni. Aalto, joka lyö ylitseni, lyö juuri minun ylitseni. Minä olen se, joka pelkää hukkuvansa.
Poliittinen keskustelu on vuosien varrella, ja erityisen näkyvästi vuoden 2015 aikana, keskittynyt rajojen turvaamiseen ja kontrollin tehostamiseen, pyrkien ihmisten saapumisen estämiseen EU:n alueelle. Epätoivoisesti turvapaikan tarpeessa olevat ihmiset kuitenkin yrittävät matkantekoa, vaikka heillä ei olisikaan laillista väylää käytössään
Martin Luther on niitä hahmoja, joiden vaikutus näkyy julkisessa keskustelussa vielä vuosisatojen jälkeen. Ajatus maallisen ja hengellisen hallintavallan erottamisesta on nostettu esille myös esimerkiksi silloin, kun kirkko on esittänyt huolensa tuloerojen kasvusta tai osallistunut turvapaikkakeskusteluun. Useimmissa tapauksissa regimenttiopin esille nostamisella on haluttu välittää kirkolle viesti: suutari pysyköön lestissään ja kirkko hengellisen hallinnon alalla.
